Viimeisimmät

Kohtaamisia 19

Riitta katseli uutta työhuonettaan ja tunsi ahdistuksen kiristävän otettaan rinnasta. Olihan siellä pöytä ja tuoli ja hyllyjä. Kauniskin se oli. Mutta pieni. Lähes puolta pienempi kuin entisessä paikassa. Parempi oli vaan nyt olla ajattelematta liikaa. Olihan hänellä sentään työ. Moni muu on ulkoistettu sanan varsinaisessa merkityksessä. Tietokonekin siellä oli, huoneen edelliseltä haltijalta. Tai oikeastaan sitä edelliseltä. Mutta ei hän sitä käyttää voinut, koska hänellä ei ollut tunnuksia, joilla kirjautua sisään. Tunnukset saadakseen olisi pitänyt hakea intrasta täytettävä lomake mutta sinne pääsi vain, jos oli tunnukset, jotka sai, kun täytt …

Niin ja puhelin. Olihan siellä puhelinkin. Riitta ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa sille 70-lukua henkivälle mummon aluspaidan väriselle puhelimelle. Sellaisia oli enää vanhoissa amerikkalaisissa valmiiksi nauretuissa toimistosketseissä, joissa johtajan huoneen edessä istuva sihteeri kertoo sisäpuhelimeen, että täällä olisi johtajalle vieras. Lyhytvalinnoissa oli valmiiksi numerot kolmeen jo kuopattuun yksikköön. Eikun neljään, Riitan oma entinen yksikkö oli siinä neljäntenä. Ja joku Janne.

Kahvihuoneessa uusi pomo esitteli talon tapoja. Avasi mikroaaltouunin luukun ja näytti, että tässä on mikro. Sitä saa käyttää. Sitten se avasi jääkaapin oven ja sanoi, että täällä voit säilyttää eväitä. Riitta nyökkäili ja yritti nieleskellä kahviaan. Sitten pomo napautti kämmenellään astianpesukonetta ja sanoi, että tässä on astianpesukone mutta sitä ei käytetä. Jokainen pesee omat astiansa. Ja kalaa ei saa syödä. Eikä kaurapuuroa. Ne haisee, sanoi pomo. Riitta hörppäsi kahvinsa loppuun, kieltäytyi kuivasta pullasiivusta kolmannen kerran ja nousi. Onneksi tuli edes oma muki mukaan.

Jonain päivänä pidän tätä ihan normaalina työpaikkana, Riitta ajatteli ja pesi kahvimukinsa.

Kohtaamisia 18

Mira kiirehti puolijuoksua Erikinkadulle päin. Hänen sateenvarjonsa oli mennyt rikki kesken sadekuuron ja hänen tukkansa oli sen tähden liimautunut pitkin päätä. Silmälasit olivat niin huurussa, ettei eteensä nähnyt. Hartioita särki, kun hän jännitti itsensä puskemaan läpi tuulen. Tosin Miralla ei ollut mihinkään kiire. Lauantai oli jo myöhäisiltapäivässä ja Mira matkalla vakiobaariinsa lukemaan iltapäivälehdet. Hän inhosi tuulta ja sadetta ja sitä, että tukka litistyi ja kengät kastuivat. Mutta sillä nyt ei sinänsä ollut väliä. Kantabaarissa kukaan ei kiinnittäisi huomiota hänen tukkaansa.

Mira astui tuttuun baariin neljän maissa. Hän pyyhki silmälasinsa kuiviksi ja katsahti ympärilleen, olisiko jossain tyhjä loossi. Mira rakasti omaa rauhaa ja loossissa sai aina oman tilan, ilman että kukaan tulisi häiritsemään. Ei sillä, että kukaan tulisikaan. Erikinkadun baari ei ollut mikään iskupaikka. Baarissa oli lauantai-iltapäivän miellyttävä tunnelma: ilta edessä ja monet ottamassa vauhtia. Osa porukasta lukee vain lehdet ja poistuisi sitten kotiinsa saunaan. Vakioasiakkaat istuivat vakiopöydissään ja nyökkäsivät harvakseltaan tervehdyksiä.

Mira löysi perältä tyhjän loossin, riisui märän takkinsa ja kampasi hiukset takaseinän peilin edessä. Tuttu baarimikko katsoi vain lievästi kysyen. Katse kysyi lähinnä, että samaa tai eletäänkö vaarallisesti. Samaa, sanoi Miran katse. Puheita ei tarvittu. Juomaa odotellessa Mira kierrätti katsettaan baarissa ja näki tiskin toisessa päässä tutut kasvot. Ei sillä tavalla tutut, että tuntisi tai olisi edes koskaan jutellut. Mutta samaan aikaan he olivat olleet hyvin usein lauantai-iltapäivisin täällä. Mira hymyili ja nyökkäsi tervehdyksen. Mies nyökkäsi takaisin. Hymyili hänkin. Miraa nauratti itsekseen oma ja miehen tuttavustuminen: ainakin kahdeksan vuotta he olivat käyneet samoihin aikoihin samassa baarissa. Vasta kolme vuotta he olivat nyökänneet tervehdykset.

Mira sai juomansa ja sulloi loppurahoja lompakkoon juuri, kun hänen vasemmalta puoleltaan kuului: ”Tiedätkö, mikä päivä on huomenna?” Mira hätkähti. Kukaan ei ollut koskaan puhutellut häntä täällä. Hän nosti katseensa. Mies, se sama, joka oli häntä juuri tervehtinyt, se sama, jolta kesti viisi vuotta tutustua nyökkäysasteelle, se mies seisoi nyt siinä ja katsoi häntä hymyillen silmiin, kysymys yhä katseessaan. Mira vastasi empien: ”Naisten?

”Aivan. Hyvää naistenpäivää,” mies sanoi ja ojensi punaisen suklaasydämen.

Mies kiersi paikalleen takaisin. Hymyili ja nyökkäsi vielä kerran. Mira meni takaisin loossiinsa. Lauantai eteni hämärään iltaansa. Juuri kun katuvalot syttyivät, baarin ovi sulkeutui miehen perässä. Mies astui ajotielle. Kulman takaa tuli auto reipasta ylinopeutta. Auto yritti jarruttaa mutta ei saanut pysäytettyä ennen suojatietä.

Punaiset suklaasydämet levisivät tielle.

Edit: Yleisön pyynnöstä vaihtoehtoinen loppu:

Mira katseli kauhuissaan baarin ikkunasta, uskalsi tuskin hegittää. Ihmisiä kerääntyi kadulle, eikä Mira nähnyt, mitä siellä tapahtui. Lopulta auton takaa nousi mies. Mies oli selin eikä Mira ollut varma, oliko se sama mies, se suklaasydänmies. Mies kääntyi, katsoi baarille päin, näki Miran ikkunassa ja nosti kättään. Heilautti. Hymyili. Mies kumartui noukkimaan tielle levinneet suklaasydämet. Kaksi oli liiskautunut auton pyörän alla yhdeksi levyksi. Mies nosti sen ja laittoi varovasti taskuunsa. Käänsi vielä katseensa Miraan ja hymyili.

Kohtaamisia 17

Pera tanssittaa arvonsa tuntevan kuninkaan ottein turkiskauluksellista naista. Poski painaa poskea, yli pienen parketiksi muunnetun käytävän liukuu Peran läskipohjakenkä vaihtoaskelin ja kolmen neliön muovilattia on ahdas tunnelmasta. Lähiön karaokekuningatar tanssii ystävättärensä kanssa, vatkaa lannetta ja heittää katseita ahnaisiin miesrivistöihin. Pipojen ja lippalakkien alta vastataan haasteeseen. Yksin tanssii vajaahammasrivistä hymyä säteilevä nainen kaljatuoppi kädessä. Ripa laulaa rakkaudesta ja Pera toistaa sanoja naisensa korvaan. Anitan poikaystävä sammuu pöytään ja poke taluttaa miehen ystävällisen päättäväisesti pihalle. Anita ei jää suremaan vaan silittää jo toisen miehen reittä.

Alpo tanssii yksin. Alpolla on musta nahkatakki, musta baskeri ja pitkä harmaa parta. Ikää on 82. On Alpon syntymäpäivä. Alpo laulaa vanhan merimiehen muistelmista. Yleisö rakastaa kaikkia mutta erityisesti Alpoa. Alpo hakee lisää kaljaa ja tanssii taas, kun Kake laulaa naakoista ja variksista Tampereen yllä. Vanha nainen pelaa jassoa. Violetit housut, turkoosi-puna-keltainen virkattu pusero, punainen huivi ja musta huopahattu kertovat värikkäästä ja muista piittaamattomasta elämästä. Ehkä vähän myös köyhyydestä. Tai vain välittämättömyydestä. Se aika on mennyt, jolloin asioilla oli väliä. Nainen halaa Alpoa.

Ripa laulaa äideistä parhaimmasta. Anita nojaa Ripan selkää vasten. Ripa laulaa kuin äidilleen. Pera vaihtaa naista tanssiin ja suutelee kaikkia intohimoisesti. Kuningattarella on napapaita ja lantiofarkut, käheä ääni ja kutsu katseessaan. Lanne vatkaa kutsua, jota kukaan ei jaksa ottaa vastaan.

Tänään ei ajatella Peran työttömyyttä eikä Ripan avioeroa. Tänään Anita unohtaa hetkeksi surun ja lamaannuksen, jonka huumeisiin menehtynyt poika häneen jätti. Tänään ei murehdita sitäkään, kun Alpon vaimo kuoli syöpään ja Alpo joi surunsa puuduksiin. Nyt ei mietitä sitä, että Kaken vaimo lähti toisen miehen matkaan. Tänä iltana maailma on miesten. Tänä iltana naiset ovat taas nuoria.

Tänä iltana lähiön yössä kaikki ovat onnellisia ja siksi kauniita.

 

Kohtaamisia 16

Kesken kokouksen Miran puhelin oli soinut. Yleensä hän ei vastaa tuntemattomiin numeroihin mutta kuinka nyt tulikin vastanneeksi. Äiti tässä … Enempää Mira ei ollut kuunnellut vaan oli katkaissut puhelun tylysti. Sanonut, että ei voi nyt puhua. Eikä hän siinä ollut valehdullutkaan kuin vähän, ei hän kesken kokousta puhua voinut. Olisi tietenkin voinut poistua hetkeksi mutta enimmäkseen hän ei ollut voinut siksi, ettei halunnut. Mira ei vaan ollut pystynyt puhumaan äitinsä kanssa. Vanha tuttu ahdistus oli noussut, kun muistot olivat tulvineet mieleen. Kaikki ne nöyryytykset, ilkeät sanomiset, kaikki se vähättely ja perusteettomat syytökset. Ja kaikki se muu.

Illalla puhelin oli soinut uudestaan mutta silloin Mira jo oli tunnistanut numeron ja osannut olla vastaamatta. Kuvaavaa ja koomista Miran äitisuhteessa oli tietenkin, että hän ei ollut tosiaan laittanut äidin numeroa muistiin puhelimeensa. Syitä hän ei ollut juurikaan avannut kenellekään, ei edes läheisilleen. Eikä äidilleenkään. Etenkään äidille. Mira ei pystynyt niistä puhumaan. Tuskin pystyi ajattelemaan ahdistumatta. Viimeksi hän oli käynyt äitinsä luona viisi vuotta sitten. Mikään ei ollut muuttunut. Ahdistus oli kasvanaut kurkkua kuristavaksi pannaksi koko parituntisen ajomatkan ajan.

Mira tiesi, mistä on kysymys, äiti halusi kutsua syntymäpäivilleen. Miraa kolkosti nauratti, että äiti ei tainnut tosiaan itse lainkaan ymmärtää, miksi Mira ei ollut pitänyt yhteyttä. Mira tajusi kyllä, että hän ehkä oli kohtuuton. Äiti oli kasvattanut hänet parhaan kykynsä mukaan. Se kyky ei ollut häävi. Mira muisti hämärästi, millainen äidin ja mummon suhde oli ollut. Jos ei ole eväitä annettu, ei niitä voi jakaakaan.

Miksei Mira vaan antanut anteeksi. Antanut asian olla. Toisaalta joka kerta, kun hän ajatteli antavansa anteeksi, iski ahdistus. Silti. Olisiko aika olla se aikuinen heidän kahden suhteessa. Ehkä hän kuitenkin lähtisi ajamaan äidin luokse. Onhan äiti kuitenkin äiti. Hän ehtisi vielä, jos nyt lähtisi. Mira päätti painaa muistot taka-alalle ja hyppäsi autoon. Kun hän ajoi kohti kotikaupunkia, tuntui kuin hän olisi kutistunut kilometri kilometriltä. Lahden kohdalla Mira tunsi olevansa taas se teini, joka tunsi syyllisyyttä kaikesta. Hän oli jällen se pieni itseensä kääriytynyt tyttö, jonka itsetunto oli äidin taskussa. Vaikka aikanaan kaupungista lähtiessään Mira olikin päätänyt, että äidin esiliinan nauhat on avattava ja päästettävä irti menneestä, aloittaa oma elämä, unohtaa, niin eihän se niin helppoa ollut. Vanha tuttu ahdistus kuristi rintaa.

Mira kurvasi kukkakaupan pihaan, nousi autosta ja vilkaisi vanhasta tottumuksesta lähitalojen välistä pilkistävää kotitalon kattoa. Hän käänsi katseensa päättäväisesti pois ja astui sisälle kauppaan, osti ensimmäisen valmiin kukkakimpun, kirjoitti muodollisen onnittelun korttiin ja kotitaloon päin vilkaisematta astui takaisin autoon. Mira päätti vaan mennä, ojentaa kukat ja niellä kaikki sanat. Ne sanat, joita hän ei ollut koskaan sanonut. Eikä sanoisi.

Kotitalon pihaan kaartui pieni tie. Mira pysäytti auton mutkaan ennen kuin ikkunoista voisi hänet nähdä. Hän katsoi hopeapajua, josta hänen aina oli pitänyt hakea vitsa, jolla häntä sitten ”kasvatettiin”. Tuska nousi palana kurkkuun.

Mira käveli pienen mäen päälle, repi kortin irti kimpusta, tunki kukat postilaatikkoon ja kääntyi hiljaa pois. Parempi niin. Äiti ei tietäisi, että hän ei koskaan tullutkaan.

Mira oli juuri astumassa autoon, kun hän kuuli ilahtuneen äänen: ”Sie tulit.”

Noinhan se olisi voinut käydä. Noin Mira halusi muiston olevan. Hän asetteli tulppaanit maljakkoon keittiön pöydälle ja meni parvekkeelle tupakalle. Ei hän oikeasti koskaan polttanut mutta äidin kiusaksi. Mira naurahti omalle kapinalleen. Onneksi äiti eli omassa maailmassaan eikä ymmärtänyt. Ei sitä, että hän ei mennyt eikä sitä, että hän ei ollut käynyt eikä soittanut vuosiin. Äiti oli onnellinen muistamattomuudessaan. Onnellinen omassa pienessä maailmassaan.

Mira oli onnellinen. Esiliinan nauhat eivät enää kuristaneet.

 

 

Kohtaamisia 15

Yöjuna Rovaniemelle kolkuttelee läpi pimeän talviyön. Lumi sataa vaakaan, pakkasta parikymmentä. Ravintolavaunun ikkunoissa heijastuksina hiljaisia ihmisiä, tuoppi kädessä. Keskusteluun ei ryhdytä. Vieraita ihmisiä.

Tampereelta junaan nousee Markku, kuusissakymmenissä, päällään liian ohut pusakka yön kylmyyten nähden, ei hanskoja. Katse hakee pöytää, johon lyöttäytyä. Markku on seuraa vailla. Tai ei ehkä niinkään seuraa. Ihmistä, jolle puhua. Markku ei ole puhunut oikealle ihmiselle pitkiin aikoihin. Kaupan kassalle joskus. Puhelimessa toki joitakin kertoja mutta ei ole katsonut ketään ja puhunut. Markku kaipaa sitä, että joku katsoo silmiin ja kuuntelee. Vaimon kuoleman jälkeen on ollut vaikeaa.

Katse löytää peräpöydästä yksin istuvan nuoren miehen. Markku astelee päättäväisesti pöytään. Esittäytyy kohteliaasti. Nuorimies tarjoaa kättä. Istuutuvat. Kädet tarttuvat tuoppeihin ja katse viipyilee ujosti ohi toisesta. Markku rykäisee hiljaisuuden poikki, sanoo olevansa matkalla Kokkolaan. Mirjan luokse. Hän oli tavannut Mirjan netissä. Tai eihän hän Mirjaa ole tavannut, mitä nyt on kirjoiteltu vähän. Mirja ei suostunut tulemaan Tampereelle, joten hän päätti lähteä Kokkolaan. Yllätyskäynti. Markku ei ole varma, tykkääkö Mirja, että hän tällä tavalla. Ilmoittamatta. Nuorimies kuuntelee kohteliaasti, nyökkäilee. Toivottaa onnea Mirjan kanssa ja poistuu. Markku hakee silmillään uutta seuraa, mutta kun kukaan ei vastaa katseeseen, hän kaivaa puhelimen taskustaan.

Haloo, onko se Mirja? Minä tässä vaan, hei. No Markku. Mä olen nyt tässä Parkanon kohdalla, tai se taisi mennä jo. Tulossa sinne. Kai se sopii? No en, en ole juovuksissa. Mulla on rahaa enää kolme viiskytä, en saa edes yhtä olutta. Tulisitko vastaan? Ai. No. Ymmärrän. Anteek….

Juna pysähtyy Kokkolan asemalle. Markku keräää vähäiset kamppeensa ja astuu laiturille. Pimeä talviyö tempaisee pusakan liepeet ja haukkaa pakkasta. Ohuet, päälaen päälle kammatut hiukset nousevat purjeeksi pään päälle. Markku katsoo laiturilla molempiin suuntiin, josko Mirja sittenkin olisi tullut. Ei ketään. Kello on jo lähes kaksi yöllä. Vajaan tunnin päästä menee juna takaisin Tampereelle. Markkua paleltaa. Kädet syvällä taskuissa hän painautuu tuulen suojaan aseman seinustalle.

Parkkipaikalle kaartaa vanha harmaa Golf. Autosta nousee nainen, kuusissakymmenissä. Katse kiertää laituria päästä päähän. Ei ketään. Nainen palaa autolleen, käynnistää, laittaa ajovalot päälle. Nainen kääntää auton, valot puhkaisevat pimeyteen keilat.

Kettu juoksee aseman pihan poikki, pysähtyy valoihin hetkeksi, hyppää raiteille. Juna nytkähtää liikkeelle. Nainen säikähtää, painaa vahingossa torvea.

Markku ojentuu seinän vierustalta, hihkaisee ketulle, että varo ja astuu samassa suoraan Golfin eteen.

 

Kohtaamisia 14

Nainen heräsi huonosti nukutusta yöstä valmiiksi väsyneenä. Silmiä painoi illalla liian myöhään katsottu elokuva ja yöllä valvotut tunnit. Hän oli herännyt taas kerran omaan paniikkihuutoonsa. Ei mitenkään harvinainen yö. Tällaisia ne viime aikoina enimmäkseen olivat olleet. Nainen pysähtyi eteisen peilin eteen, katsoi itseään ja huokaisi syvään. Kaikki neljäkymmentä vuotta näkyivät tänään kasvoilla. Jokainen niistä tuntui tänä aamuna kohdelleen häntä erityisen huonosti. Nainen huokaisi syvään, ojentui lähemmäs peiliä, haroi pytyssä sojottavaa lyhyttä tukkaansa ja sanoi ääneen: Niin nättinä taas.

Siitä oli kaksi vuotta, kun nainen ei ollut pystynyt katsomaan peileihin. Kaksi vuotta siitä, kun ei ollut tarvinnut murehtia sitä, että tukka on huonosti.

Nainen avasi suihkun ja väänsi sen niin kuumalle kuin iho sieti. Hän rakasti lämpöä. Aamun kuuma suihku helpotti myös särkeviä lihaksia. Jalkoja oli alkanut särkeä syöpälääkityksen myötä. Eikäpä se myrkky hyvää tehnyt muullekaan kropalle. Joka aamu kaikki eletyt vuodet tuntuivat ja näkyivät selkeämmin. Tänä aamuna elämättömätkin vuodet painoivat.

Nainen inhosi aamun ensimmäistä tuntia. Hiusten laittaminen ja meikkaaminen eivät olleet lempiaskareita. Niin. Hiukset ja ripset. Eipä ollut lähes vuoteen tarvinnut niiden kanssa aamuisin tuskailla. Nainen muisti hyvin, liiankin hyvin, miltä tuntui sinä aamuna, kun ripset löytyivät tyynyltä ja puolet hiuksista suihkun lattialta. Vieläkin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän muisteli sitä tunnetta, kun parturissa ajeltiin loputkin hiukset. Tuntui kylmältä ja paljaalta ja ihmiseltä, joka ei ollut ja kuitenkin oli. Hän ei ollut puoleen vuoteen uskaltanut katsoa itseään peilistä vaan laittoi peruukin päähänsä silmät kiinni. Se rujo, kalju nainen oli joku muu. Joku, johon hän ei ollut saanut tehtyä tuttavuutta. Joku, jonka kanssa hän asui mutta johon ei halunnut tutustua.

Nyt nainen hymyili peilikuvalleen. Tukka oli taas hyvin. Silmissä vilahti halu elää.

Hyvää huomenta elämä, täältä tullaan.

Kohtaamisia 13

Pieni keltainen baari rauhallisen vanhan omakotiyhteisön keskellä. Jokaperjantainen karaokeilta. Baari on täynnä purettuja paineita, huonoa laulua, tanssiaskeleita tapailevia pariskuntia, vanhoja ja juuri solmittuja suhteita. Peränurkan pöydässä istuu isoiloisia naisia. Naurunremahdukset ovat kimeitä, vähän teennäisiä. Poninhäntäinen keski-ikäinen mies juo seurueen keskellä hiljaisena oluttaan.

Innoton karaokeisäntä kutsuu esiintyjiä nimeltä: Pena, Kirsti, Erkki. Kukaan ei osaa laulaa mutta kaikki saavat suosionosoituksia. Omakotialueen asukit ovat tuttuja toisilleen, kaikki on yhteistä. Perjantai ja yhteinen ilo.

”Ja sitten on vuorossa Pekka”, huutelee karaokeisäntä. Poninhäntäinen mies baarin perältä nousee, siemaisee tuoppinsa tyhjäksi ja astelee määrätietoisin askelin lavalle. Hän ottaa tottuneesti mikrofonin käteensä. Toinen käsi pyyhkäisee tukkaa ja tottuneesti hän heilauttaa pitkän poninhäntäntäsä niskaan. Ryhti oikenee, katse kiertää yleisöä. Olemus vaatii yleisön itselleen.

Taas lapset pihalla näät
ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät, siihen ikkunaan jäät.

Sali hiljenee hetkessä. Tämä on jotain ihan muuta. Baarin pieni tanssilattia täyttyy peräpöydän keski-ikäisistä naisista. He huojuvat tahdissa ja katsovat ihastuneesti miestä.

Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa, etsii taas laulajaa.

Laulaja ottaa yleisönsä tottuneesti. Hän omistautuu faneilleen kuin silloin ennen, 80-luvulla. Niin kuin sinä kesänä, kun hän esiintyi Ruisrockissa. Samat laulut, sama yleisö, sama nuoruus ja sama voima hänessä. Maailma on jälleen hänen jalkojensa juuressa. Naiset palvovat häntä ja hän antaa itsensä heille.

Joutsenlaulu loppuu. Hetken hämmentynyt hiljaisuus puhkeaa valtaisiin suosionosoituksiin. Pekka astelee mestarin elkein takaisin paikalleen. Hän puristaa naisten käsiä, kumartuu suudeltavaksi. Pekka ei vieroksu fanityttöjensä pyöristyneitä lantioita, latistunuteita takapuolia eikä raskaina roikkuvia rintoja. Vuodet eivät ole tehneet hyvää kenellekään. Ei hänenkään suunnitelmissaan 80-luvulla ollut laulaa 30 vuoden päästä karaokea kaupunginsyrjään unohtuneessa baarissa. Mutta Pekka ei valita, hän rakastaa fanejaan ja he rakastavat Pekkaa.

Mies huojuu tanssilattialla naisensa kanssa silmät kiinni, nojaa naisen suuriin rintoihin. Kumpikaan ei huomaa musiikin loppuneen.

Pekka tilaa uuden tuopin.

Aika on lakannut olemasta läsnä.

Kohtaamisia 12

Janna oli koko illan yrittänyt keskittyä gradunsa viimeistelyyn mutta mitä enemmän hän yritti olla kiinnittämättä huomiota Erikaan, sitä enemmän tyttö haki huomiota. Erika oli ollut koko illan kärttyinen. Nälkäkin sillä oli koko ajan. Tarhassa ne eivät varmaan olleet antaneet tytölle aamupalaa. Kuulemma aamupalakärry viedään pois puoli yhdeksältä. Millainen ihminen ei anna itkevälle nälkäiselle lapselle ruokaa vain siksi, että kello puoli yhdeksän viedään kärry keittiöön. Janna yritti väkisin siirtää ajatuksensa takaisin graduun, sillä ajatus tarhan tädeistä alkoi raivostuttaa niin, että keskittyminen alkoi herpaantua.

Onneksi Sami oli tullut kotiin maailmalta. Tänään se tosin oli bänditreeneissä, joten Erikan huomion haku keskittyi Jannaan. Samin tulo kuitenkin helpotti elämää. Erika oli sairastellut vähän väliä ja vaikka mummoapu tulikin pyydettäessä, ei Erika ollut kehdannut pyytää apua vielä illoiksikin. Nyt Erika pääsi mummoja vaivaamatta sentään seminaariin ja sai aikaa rutistaa opintonsa loppuun. Edellispäivänä hän tosin oli tuntenut olevansa ihan eri planeetalta nuorempien opiskelijoiden joukossa. Siellä he olivat olleet kick offin jälkeisessä workshopissa, jossa oli mietitty speksejä, steppejä ja prioja kevyen swotin pohjalta. Sitten oli benchmarkattu ja multitaskattu painia, gainia ja call-to-actioneita. Janna oli ollut lopulta ihan että whatever.

Yhtäkkiä Janna valpastui. Erika oli ollut hiljaa jo pitkään. Liian hiljaa. Liian pitkään. Janna ryntäsi keittiöön. Siellä oli vain se tavanomainen iltapalan jälkeinen sotku. Erika, huusi Janna. Eeeerikaaa, missä sä oot. Hiljaisuus. Kylppäristä kuului kolahdus, kuin jakkara olisi kaatunut. Jannan sydän alkoi lyödä hurjasti samaan aikaan kun tuntui, että se pysähtyi. Hän ryntäsi kylppäriin ja näki Erikan lattialla liikkumattomana. Kylppärin jakkara oli nurin lavuaarin edessä ja Jannan meikkipussi levällään lattialla. Erikan pieni vartalo oli lattialla liikkumattomana. Enkelikiharat peittivät Erikan kasvot. Janna näki kiharapilven läpi, että Erikan suusta tuli verta. Hän alkoi kirkua hysteerisenä. Janna ryntäsi tytön luokse ja veti varovasti tytön hiukset sivuun. Voi äidin pikku enkeli, kulta, älä kuole, äiti ei enää ksoskaan jätä sinua, Janna soperteli.

Samassa Erikan pää kääntyi ja iloinen nauru täytti kylppärin. Jannan eilen ostama huulipuna oli tytön kädessä. Tai se, mitä siitä oli jäljellä.

Helpotus ja kiukku sekoittuivat yhteiseen nauruun. Janna painoi Erikan lujasti syliinsä. Äidin kulta totisesti oli tajunnut, mitä on call-to-action.

Kohtaamisia 11

Irja ja Heikki ovat jokamaanantaisella markettireissullaan. Heikki lykkii ostoskärryä kyllästyneen näköisenä. Irja kävelee tomerasti vieressä, käsi omistavasti kärryn reunassa kiinni kuin haluten kaikkien näkevän, kuka käskee. Eikä Irja siinä yhtään liioitellut. Irja on se, joka määräsi.

Heikkiä ei olisi voinut vähempää tällä viikolla ostosreissu innostaa. Hän olisi ollut mieluummin kotona katsomassa televisiosta hiihtoa mutta Irja halusi nyt kahvia, kun se oli taas tarjouksessa, kaksi per talous. Ja tietysti taas pitää mennä eri kassoille. Irja oli olevinaan ovela. Ihan kuin se nyt ketään hämäisi tai edes kiinnostaisi heidän neljä kahvipakettiaan. Irja jaksoi aina olla ylpeä suorituksestaan. Se oli kassalla oikein yliolevinaan, ettei ole koskaan Heikkiä nähnytkään. Sujauttaa sitten aina Heikin maksamat paketit vaivihkaa muovikassiinsa. Heikki tuhahtaa, niin aina. Kyllä kai ne kassat nauravat kahvitunnillaan Irjan touhuja. Heikin mielestä Pirkan Costa Rica on pahaa mutta se täällä aina oli tarjouksessa. Saisi edes kerran ostaa Presidenttiä.

Kahvihyllyn luona Irja on jo lastaamassa neljää pakettia syliinsä ja alkaa asetella niitä kärryyn, kahteen eri kulmaan. Siitä ne saisi sitten vaivihkaa sujautettua Heikin käteen kassalla. Heikki katselee haikeana Presidentti-rivistöä ja sanoo Irjalle, muka ohimennen, että Veikko oli sanonut tulevansa tänään käymään. Että hyvä, kun on sitten kahvia tarjota, kun on Heikin nimipäiväkin.

– Hä, tuleeks se Veikko yksin? Sanoks se, ottaaks se sen koppavan muijan mukaan? Ja meil on vaa Kosta Rikaa.

Irjan käden liike pysähtyy.

Heikki ynähtelee, muka myöntävästi. Eihän Veikko mitään tietenkään tulossa ollut, koska se nyt olisi mitään päiviä huomannut.

– Mitä se Veikko ny, eihän se ennenkää oo nimipäiviä muistanu.

– Niin, eihän se. Mutta ohan sullakin nimipäivät tulossa. Ja sullahan on ne kuarolaiset. Voisit kerranki kuttua ne kaikki kahveelle, ku on tota kahveetaki ny, sanoo Heikki ovelasti katseellaan pälyillen. Kun ei osaa suoraan silmiin katsoen valehdellakaan.

Irja innostuu ajatuksesta ja miettii ääneti, että ne toisivat varmaan tulppaanejakin ja laulaisivat käytävässä ja naapurit kuulisivat, kuinka hänellä on kuoroystäviä ja jos hän seisoisi oven suussa, ne joutuisivat laulamaan ainakin kaksi värssyä käytävässä. Kuulisi Saimakin, että hänellä on ystäviä, olevinaan aina niin niiden Marttojensa kanssa.

Irja innostuu ajatuksesta yhä enemmän ja ajattelee, että on se Heikki vaan hyvä mies, ajattelee vaimonsa nimipäivääkin.

– Mutta ehän mää voi niille Kosta Rikaa tarjota, mitä ne nys siitäki ajettelis! Että meillä ei oo varaa parempaan kahveeseen.

Irja on kahden vaiheilla, hänen saita ja vieraskorea mielensä käyvät kamppailua.

– Mistä ne sen eron nyh huamais?

– No kai ne nyn näkee, kum mää keitän sitä kahveeta.

– No mistä ne sen ny näkis, sehän on kahveepurkissa se paketti.

– No en kai mää sitä nyk kahveepurkkiin voi laittaa. Nehän aattelis, että se on jotain halpaa kahveeta, ku pitää piilotella.

Irja alkaa määrätietoisesti lastata Costa Ricoja pois kärrystä ja ottaa Presidenttiä tilalle. Kaksi pakettia.

– Kus se Veikkoki kerran on tulossa.

Kohtaamisia 10

Janna heräsi seitsemältä. Hän oli laittanut herätyksen puoli kuudeksi mutta puhelin ei ollut hälyttänyt. Pitäisi ostaa oikea herätyskello mutta yleensä Sami herätti pesueen. Sami oli nyt matkoilla ja hänen piti selvitä aamusta yksin. Janna herätteli Erikaa huhuillen tytön huoneen ovelta ja meni suihkuun. Pää alkoi työstää aamun ohjelmaa: Erikalla on lelupäivä tarhassa, sen kanssa tulee taas hirveä vääntö. Jannalla itsellään on tapaaminen jo yhdeksältä. Sitä ennen pitäisi saada Erika vaatteisiin, etsiä se lelu, pakata lapsi autoon, koukata tarhalle ja sieltä kiireesti töihin. Tämä on varmaan niitä ruuhkavuosia, ajatteli Janna meikatessaan. Erika ei ollut vieläkään noussut. Onneksi tarhassa sai sentään aamupalaa. Puoli kahdeksalta Janna nosti Erikan sängystä ja käski aamupesulle. Janna otti valmiiksi esille pinkin puseron, koska se yleensä kelpasi ilman itkukohtausta. Ei tänään. Tietenkään. Kello oli jo varttia yli kahdeksan, kun Erika vielä kiukutteli lelusta, puserosta ja saappaista. Puoli yhdeksältä Janna ja Erika olivat vihdoin autossa matkalla tarhalle. Janna katsoi paloaseman risteyksen vihreitä valoja. Vihreä vaihtui keltaiseksi mutta Jannalla oli jo kiire, joten hän päätti olla pysähtymättä.

Joonaksen aamu oli alkanut huonoissa merkeissä. Tänään oli maantiedon koe eikä Joonas ollut lukenut. Sarikin oli ollut huonolla tuulella. Joonas kutsui äitiään Sariksi. Jostain syytä äidiksi kutsuminen tuntui nololta. Sarin huono tuuli johtui tietenkin isästä, joka oli tullut vasta aamuyöllä kotiin. Joonas oli kuullut riitelyn. Se oli jokapäiväistä. Tai öistä. Koulukaan ei paljon kiinnostanut. Ei musahommissa tarvitse todistuksia. Joonas laittoi nappikuulokkeet korviinsa, lippalakin päähänsä ja veti hupparin hupun lipan päälle. Sari sanoi jotain eteisessä. Joonas näki, että Sarin suu liikkui ja katseessa oli kysymysmerkki mutta Joonas oli muka ettei huomaa mitään. Ulko-oven äänekäs paiskaaminen helpotti vähän. Joonas lähti maleksimaan koululle. Matkaa oli vain kilometri, jos oikaisi metsän kautta. Joonas oli jo myöhässä. Paloaseman nurkalla hän päätti juosta tien yli vaikka punaiset paloi.

Yksinäinen kettu oli aamun tunteina herännyt etsimään syötävää. Tämä talvi oli ollut ketulle erityisen huono: se oli eksynyt ryhmästään ja ruuan löytäminen lumisena talvena oli ollut hankalaa. Se aikoi suunnistaa kauppakeskuksen takapihalle etsimään ruuan tähteitä mutta huomasi läheisen omakotitalon pihassa jotain mielenkiintoista. Ruokaa. Ei hääviä mutta ruokaa kuitenkin.

Janna painoi kaasua vaikka punaiset jo paloivat. Joonas ei kuullut nappikuulokkeiden läpi mitään, huppu peitti näkyvyyden. Kettu hyppäsi omakotitalon pihasta tielle.

Janna huomaa ketun vasemmasta silmänurkastaan ja painaa jarrua paniikissa. Erika alkaa itkeä. Auto lähtee sivuluisuun. Janna huomaa, että joku poika juoksee oikealta suoraan liukuvan auton alle.

Jannan sydän hakkaa. Auto sammuu keskelle tietä. Erika itkee takapenkillä. Joonas seisoo auton vieressä pelästyneen ajokoiran katse silmissään. Kettu ylittää tien rauhallisesti. Janna ja Joonas katsovat kettua. Sillä on porkkana suussaan.

Läheisen omakotitalon pihassa seisovalta lumiukolta puuttuu nenä.