Kohtaamisia 29

Mira ei juuri sillä toukokuisen aamun sumuisella hetkellä, nousevan auringon häikäistessä, ollut tiennyt tehneensä päätöstä. Sekuntia aiemmin hän oli taputtanut itseään olkapäälle kiitellen hyviä hoksottimiaan, kun oli havainnut tietä ylittävän peuran ja saanut autonsa vauhdin hiljennettyä. Kun se toinen peura sitten oli tömähtänyt kuskin puoleiseen oveen ja sen silmä katsonut ohikiitävän hetken hämmentyneenä suoraan Miraan, hän oli mennyt täysin lukkoon. Koko kroppa vapisten Mira oli noussut autosta, nähnyt peuran nousevan tien poskesta ja jatkavan matkaansa. Silloinkaan hän ei ollut tiennyt, että päätös oli alkanut pulputa jossain syvällä sydämessä.

Auton kolhut oli saanut paikattua mutta pelko oli jäänyt. Mira oli ajanut kolmetoista vuotta aamusumuisssa, lumipyryissä, iltapimeissä, väsyneenä sen 163 kilometrin matkan koskaan pelkäämättä. Mutta kevään jälkeen hän oli pelännyt jokaista lähtöä. Päätös lopettaa kypsyi kilometri kilometriltä. Syyskuusssa Mira sitten oli tiennyt, mitä hänen piti tehdä.

Mira oli sanonut itsensä irti työpaikasta, laittanut kotinsa myyntiin, myynyt ja lahjoittanut omaisuutensa ja säästänyt vain välttämättömimmän. Sen, mitä pieneen autoonsa saisi mahtumaan. Viimeiset kaksi viikkoa hän oli nukkunut patjalla ja laskenut päiviä lähtöön. Siihen hetkeen, jolloin voisi painaa ovet perässään kiinni lopullisesti. Työpaikan oven. Kotioven. Haikeutta Mira toki oli tuntenut työkaverit hyvästellessään. Itku silmässä hän oli heidät hyvästellyt, olihan heidän kanssaan koettu iloja ja suruja 25 vuotta. Kotiovi oli painunut kiinni ilman haikeutta. Lopullisuus oli tuntunut helpottavalta, kun hän oli pudottanut avaimen postiluukusta ja kääntänyt selkänsä menneelle.

Peuran hämmentyneestä katseesta auton sivulasissa oli nyt puoli vuotta. Enää hänen ei tarvitsisi lähteä tien päälle kohtaamaan pelkoa. Hän oli luopunut kaikesta, mitä oli tähän astisen elämänsä aikana kuvitellut tärkeäksi. Tässä, silmäkkäin tyhjän kalenterinsa kanssa, uudessa kaupungissa, Mira katsoi uuden elämänsä marraskuisen harmaata maisemaa pelkäämättä. Kyllä maailma kantaa, hän ajatteli.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s