Archive for syyskuu, 2016

Kohtaamisia 27

Mira hyppäsi pyöränsä selkään hyvillä mielin. Syyskuun iltapäiväksi keli oli mainio. Kymmenen kilometrin kotimatka taittuisi kevyesti. Mira oli alkukesästä ostanut uuden pyörän ja nautti jokaisesta polkaisusta. Pyörällä pääsi lujaa. Joskus Miraa pelotti, miten lujaa. Matka taittui mukavasti sivukatuja ja oikoteitä pitkin. Matkan varrella oleva jäähallin parkkipaikka oli remontissa ja paikka piti kiertää ylittämällä rotvallin reuna samalla varoen pihasta tulevia autoja ja takaa nopeammin ajavia pyöriä.

Yhtäkkiä Mira oli maassa. Hän ei yhtään tajunnut, miksi hän kaatui tai miten. Ensimmäinen ajatus oli, etteihän pyörä vaurioitunut. Ja toinen, etteihän vaan kukaan nähnyt. Huvittavaa, ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, oliko joku nähnyt. Se oli taas näitä outoja naisellisia reaktioita. Ajattelikohan miehet niin. Mira hyppäsi takaisin pyörän selkään ja jatkoi matkaa. Hiukan hänellä oli hutera olo. Mira yritti muistella, mitä oli tapahtunut mutta ei oikein tajunnut, missä tarkalleen oli kaatunut. Ja miten. Miksi. Hän katsoi kättään. Rystyset ja kämmenselkä olivat veressä. Hän koetti kypäräänsä. Se oli karhea ja siinä oli lommo. Luojan kiitos kypärästä. Hän muisti lentäneensä sarvien yli asfalttiin. Mutta miksi hänellä oli oikean käden rystyset verissä ja kypärän vasemmalla puolella oli lommo.

Yhtäkkiä hän muisti, että puhelin oli ollut repun sivutaskussa ja pysähtyi tarkistamaan. Ei sivutaskussa, ei repussa. Puhelimen oli täytynyt pudota kaatuessa. Mira käänsi pyöränsä ja lähti paniikissa polkemaan takaisin. Hän muisteli, oliko kaatunut jäähallin parkkipaikalla vai siinä tiellä vai oliko pyörä kantannut rotvallin reunaan. Kaatumisesta oli jo kulunut ehkä vartti. Paniikki nosti päätään. Mitä jos joku jo oli poiminut puhelimen. Mira jo laskeskeli, onko hänellä varaa uuteen. Ison loven se tekisi.

Prisman valoissa Miraa hermostutti seisoa, sillä jokainen minuutti tuntui juuri siltä minuutilta, jolloin joku löytäisi puhelimen ja veisi mennessään. Tien toisella puolen oli valoissa mies pyörän selässä ja näpräsi puhelinta. Mira katsoi, että siinä oli musta kuori ja punaista vilahti, kun mies taittoi kannen ja laittoi puhelimen taskuunsa. Miran puhelimen kotelo oli musta ja kannen sisäpuoli punainen. Eihän vaan…

Mira päätti odottaa valojen vaihtumista ja kysäistä mieheltä, oliko hän mahdollisesti löytänyt puhelimen äsken. Miraa hermostutti, miten hän kysyisi, että mies ei ymmärtäisi väärin. Mitä, jos mies sanoisi, että ei. Miten hän pyytäisi näyttämään sitä punamustaa puhelinta. Valot vaihtuivat, Mira odotti. Kun mies oli kohdalla, Mira viittoili ja sanoi: ”Hei, hei, pysähtyisitkö.” Mies jatkoi  matkaa mutta pysähtyi kuitenkin pienen matkan päähän. Kyllä, itse asiassa hän oli löytänyt. Mies oli huomannut puhelimen asfaltilla juuri, kun auto oli ajanut sen yli. Mutta puhelin oli kunnossa.

Ja Mira oli kunnossa.  Molemmat hiukan raapaleilla mutta elossa. Mira kosketti olkapäätään. Ihan kuin joku olisi sipaissut. Enkelikö se siinä. Tai ehkä hän vaan oli ihan sekaisin. Eikös ihmiset saaneet aivotärähdyksiä, kun pää osuu asfalttiin.