Kohtaamisia 21

Mira ei nähnyt aluksi mitään. Aamun tihkusade oli kastellut silmälasit ja lämmin sisäilma täydensi olotilan huurruttamalla lasit umpeen. Miralla ei tietenkään ollut paperinenäliinoja matkassa, joten hän pyyhki lasit puseron helmaan. Vasta saatuaan lasit takaisin päähänsä, hän huomasi, että seminaarihuone oli vain puolillaan. Mira inhosi näitä tilaisuuksia. Ohjelmassa luki jotain workshopeista. Jos mikä, niin workshop sai Miran voimaan pahoin. Hän oli salaa mielessään toivonut, että paikalla olisi paljon väkeä. Silloin olisi ollut helpompi sulautua joukkoon. Ennen workshoppeja ehkä olisi kehdannut vaan häipyä. Mutta nyt. Nyt näytti siltä, että päivästä tulisi tuskaa.

– No niin. Ja sitten tähän alkuun kaikki osanottajat voisivat esitellä itsensä. Kertokaa vähän, keitä olette, mistä tulette, mitä varten olette täällä ja mitä odotatte päivältä. Ottakaa kuitenkin kahvia ja pullaa tuosta sivupöydältä.

EIIIIh! Ei esittelyä, Mira voihkaisi puoliääneen. Enemmän kuin workshoppeja, hän inhosi näitä teennäisiä alkuaktiviteettejä. Aaargh. Häneltä menisi taas koko aika oman vuoron jännittämiseen eikä hän kuulisi kenenkään nimeä tai mitä ne sanoo. Enää hän ei kehtaa edes liueta paikalta. Jos vetoaisi äkilliseen pahoinvointiin. Mikä ei edes olisi valhe. Ja mitä järkeä oli tässä pullakahvitarjoilussa. Toisessa kädessä kahvikuppia ja toisessa pullalautasta tasapainotellen Mira haki paikkaa takarivistä toivoen, että ehkä sittenkin voisi vielä paeta.

Kohta olisi Miran vuoro eikä hän tiennyt, mitä sanoisi. Näyttivät nousevan seisomaan esittäytyessään. Sekin vielä. Keskittyminen meni nyt siihen, että hän mietti, kuka on ja mihin laittaisi esittelyn ajaksi kupin ja lautasen. Olen Mira ja tulin tänne, koska pomo sanoi, että mun pitää tulla. Ei niin voi sanoa. MITÄ MÄ SANON! Mitä toi edellinen tossa puhuu. Kaikki nauraa. Se on nokkela. Pitääkö munkin olla nokkela. Sanoa jotain, öh, hauskaa. En minä osaa tätä. Nyt oli enää kaksi tyyppiä ennen häntä eikä vieläkään tiennyt, mitä sanoa.

Mira vilkaisi sivusilmällä vierustoveriaan, joka itsevarmuutta uhkuen odotti vuoroaan. Mutta ensin olisi Miran vuoro. Nainen suoristi kalliin näköistä valkoista jakkupukuaan, nosti polven toisen päälle niin, että korkokengän punainen pohja vilahti. Mira veti omia kuraantuneita talvikenkiään tuolin alle piiloon ja katui villapaitavalintaansa. Ei kai nyt helvetti tämmöseen paikkaa pukeutua pitänyt. No kohta se varmaan sanoo, että se on joku Solveig von Aftonbladet-Zibbendaler ja on Financial Information Dissemination Officer Belgiassa. Miran päässä jyskytti. Hänen vuoronsa olisi ihan kohta. NYT.

Juuri, kun Mira oli nousemassa pystyyn ja avaamassa suutaan, häneltä pääsi hikka, kädessä ollut kahvimuki putosi vieressä istuvan naisen syliin, kuuma kahvi roiskui naisen valkoiselle hameelle ja punapohjaisille kengille. Mira teki vaistomaisen väistöliikkeen ja kaatoi tuolin. Tuolia väistäessään hän potkaisi vierustoverin kalliin nupukkikäsilaukun kahvilätäkköön.

Mira syöksyi ulos. Sulkeutuvan oven ääni melkein peitti vieruskaverin raivokkaan kiroilun. Ei kuulosta yhtään suulveigilta, kovasti ärräpitoinen nimi, ajatteli Mira hymyillen.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s