Kohtaamisia 20

Riitta muisti, kuinka viimeisenä työpäivänään, entisessä elämässä, oli katsellut työhuoneensa ikkunasta näkyvää mustaa parkkipaikkaa. Maisema oli ollut tuttu mutta silti sinä päivänä erilainen. Sitä tunnetta hän ei ollut osannut koskaan kuvitella kokevansa. Niitä tunteita, joita ne viimeiset kuusi kuukautta aiheuttivat. Hän oli nähnyt vain mustaa ulkona, mustaa sisällä, mustaa mielessä. Pelkkää mustaa. Riitta oli istunut tyhjyyttään kumisevassa toimistossa, jonka huoneet olivat enää vain kaikuvia seiniä. Tyhjiä ihmisistä, tyhjiä huonekaluista, tyhjiä tunteista. Mutta muistoja, niitä siellä oli ollut.

Silmäkulmasta pusertui kyynel. Heidän tiiminsä oli kokenut yhdessä niin paljon: viisi lasta oli synnytetty, oli kohdattu lasten ripulit, koulukiusaamiset, murrosiät, valmistumiset. Oli vietetty useita kymmenvuotisjuhlia, lakkiaisia, häitä, hautajaisia, eläköitymisiä, avioliittoja, eroja. Oli itketty, naurettu, otettu osaa, surtu, iloittu. Oli eletty. Viimeisenä päivänä tuntui, että se kaikki jäi sinne. Kaikki oli ollut juuri silloin, siinä. Eikä silti mitään.

Riitalle olisi kahden kuukauden kuluttua tullut 30 vuotta täyteen siinä työssä. Hänen viimeinen työpäivänsä oli ollut tiistai. Jouluaaton aatto. Hän oli muistellut aiempia jouluja, jolloin johto oli tuonut kukkia, käynyt kättelemässä, asiakkaat lahjoja, tiernapojat laulamassa. Viimeisenä jouluna ei mitään. Ei mitään. Viidentuhannen työntekijän yritys ja kukaan ei muistanut, että se osasto lakkaa olemasta. Päivän mittaan Riitta oli ajatellut koko ajan tekevänsä viimeisen kerran asioita. Viimeisen kerran he olivat yhdessä juoneet kahvia. Pomo oli heittänyt kahvitunnin jälkeen roskiin mukin, jossa luki Pomo. Viimeisen kerran he olivat yhdessä nauraneet. Ja itkeneet.

Riitta muisti katsoneensa työhuonettaan haikeana. Huonetta, josta hän aikanaan oli kuvitellut lähtevänsä eläkkeelle. Hän oli katsonut muistoja vielä kerran silmästä silmään. Jonkun muun tavarat tuotaisiin siihen. Jonkun muun muistot tulisivat pyyhkäisemään hänen muistonsa. Hän oli ollut viimeinen. Hänen tehtäväkseen oli jäänyt valojen sammuttaminen. Kahden vuoden päästä kukaan ei muistaisi hänen osastonsa siellä koskaan olleenkaan.

Riitta huokaisi syvään ja käänsi katseensa uuden työhuoneen ikkunaan. Vastapäätä näkyi vain harmaata betoniseinää. Jos oikein kurkottaisi, niin saattaisi nähdä vilahduksen taivasta. Riitta kurkotti. Se oli tänään kirkkaan sininen. Aurinko paistoi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s