Archive for maaliskuu, 2015

Kohtaamisia 20

Riitta muisti, kuinka viimeisenä työpäivänään, entisessä elämässä, oli katsellut työhuoneensa ikkunasta näkyvää mustaa parkkipaikkaa. Maisema oli ollut tuttu mutta silti sinä päivänä erilainen. Sitä tunnetta hän ei ollut osannut koskaan kuvitella kokevansa. Niitä tunteita, joita ne viimeiset kuusi kuukautta aiheuttivat. Hän oli nähnyt vain mustaa ulkona, mustaa sisällä, mustaa mielessä. Pelkkää mustaa. Riitta oli istunut tyhjyyttään kumisevassa toimistossa, jonka huoneet olivat enää vain kaikuvia seiniä. Tyhjiä ihmisistä, tyhjiä huonekaluista, tyhjiä tunteista. Mutta muistoja, niitä siellä oli ollut.

Silmäkulmasta pusertui kyynel. Heidän tiiminsä oli kokenut yhdessä niin paljon: viisi lasta oli synnytetty, oli kohdattu lasten ripulit, koulukiusaamiset, murrosiät, valmistumiset. Oli vietetty useita kymmenvuotisjuhlia, lakkiaisia, häitä, hautajaisia, eläköitymisiä, avioliittoja, eroja. Oli itketty, naurettu, otettu osaa, surtu, iloittu. Oli eletty. Viimeisenä päivänä tuntui, että se kaikki jäi sinne. Kaikki oli ollut juuri silloin, siinä. Eikä silti mitään.

Riitalle olisi kahden kuukauden kuluttua tullut 30 vuotta täyteen siinä työssä. Hänen viimeinen työpäivänsä oli ollut tiistai. Jouluaaton aatto. Hän oli muistellut aiempia jouluja, jolloin johto oli tuonut kukkia, käynyt kättelemässä, asiakkaat lahjoja, tiernapojat laulamassa. Viimeisenä jouluna ei mitään. Ei mitään. Viidentuhannen työntekijän yritys ja kukaan ei muistanut, että se osasto lakkaa olemasta. Päivän mittaan Riitta oli ajatellut koko ajan tekevänsä viimeisen kerran asioita. Viimeisen kerran he olivat yhdessä juoneet kahvia. Pomo oli heittänyt kahvitunnin jälkeen roskiin mukin, jossa luki Pomo. Viimeisen kerran he olivat yhdessä nauraneet. Ja itkeneet.

Riitta muisti katsoneensa työhuonettaan haikeana. Huonetta, josta hän aikanaan oli kuvitellut lähtevänsä eläkkeelle. Hän oli katsonut muistoja vielä kerran silmästä silmään. Jonkun muun tavarat tuotaisiin siihen. Jonkun muun muistot tulisivat pyyhkäisemään hänen muistonsa. Hän oli ollut viimeinen. Hänen tehtäväkseen oli jäänyt valojen sammuttaminen. Kahden vuoden päästä kukaan ei muistaisi hänen osastonsa siellä koskaan olleenkaan.

Riitta huokaisi syvään ja käänsi katseensa uuden työhuoneen ikkunaan. Vastapäätä näkyi vain harmaata betoniseinää. Jos oikein kurkottaisi, niin saattaisi nähdä vilahduksen taivasta. Riitta kurkotti. Se oli tänään kirkkaan sininen. Aurinko paistoi.


Kohtaamisia 19

Riitta katseli uutta työhuonettaan ja tunsi ahdistuksen kiristävän otettaan rinnasta. Olihan siellä pöytä ja tuoli ja hyllyjä. Kauniskin se oli. Mutta pieni. Lähes puolta pienempi kuin entisessä paikassa. Parempi oli vaan nyt olla ajattelematta liikaa. Olihan hänellä sentään työ. Moni muu on ulkoistettu sanan varsinaisessa merkityksessä. Tietokonekin siellä oli, huoneen edelliseltä haltijalta. Tai oikeastaan sitä edelliseltä. Mutta ei hän sitä käyttää voinut, koska hänellä ei ollut tunnuksia, joilla kirjautua sisään. Tunnukset saadakseen olisi pitänyt hakea intrasta täytettävä lomake mutta sinne pääsi vain, jos oli tunnukset, jotka sai, kun täytt …

Niin ja puhelin. Olihan siellä puhelinkin. Riitta ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa sille 70-lukua henkivälle mummon aluspaidan väriselle puhelimelle. Sellaisia oli enää vanhoissa amerikkalaisissa valmiiksi nauretuissa toimistosketseissä, joissa johtajan huoneen edessä istuva sihteeri kertoo sisäpuhelimeen, että täällä olisi johtajalle vieras. Lyhytvalinnoissa oli valmiiksi numerot kolmeen jo kuopattuun yksikköön. Eikun neljään, Riitan oma entinen yksikkö oli siinä neljäntenä. Ja joku Janne.

Kahvihuoneessa uusi pomo esitteli talon tapoja. Avasi mikroaaltouunin luukun ja näytti, että tässä on mikro. Sitä saa käyttää. Sitten se avasi jääkaapin oven ja sanoi, että täällä voit säilyttää eväitä. Riitta nyökkäili ja yritti nieleskellä kahviaan. Sitten pomo napautti kämmenellään astianpesukonetta ja sanoi, että tässä on astianpesukone mutta sitä ei käytetä. Jokainen pesee omat astiansa. Ja kalaa ei saa syödä. Eikä kaurapuuroa. Ne haisee, sanoi pomo. Riitta hörppäsi kahvinsa loppuun, kieltäytyi kuivasta pullasiivusta kolmannen kerran ja nousi. Onneksi tuli edes oma muki mukaan.

Jonain päivänä pidän tätä ihan normaalina työpaikkana, Riitta ajatteli ja pesi kahvimukinsa.


Kohtaamisia 18

Mira kiirehti puolijuoksua Erikinkadulle päin. Hänen sateenvarjonsa oli mennyt rikki kesken sadekuuron ja hänen tukkansa oli sen tähden liimautunut pitkin päätä. Silmälasit olivat niin huurussa, ettei eteensä nähnyt. Hartioita särki, kun hän jännitti itsensä puskemaan läpi tuulen. Tosin Miralla ei ollut mihinkään kiire. Lauantai oli jo myöhäisiltapäivässä ja Mira matkalla vakiobaariinsa lukemaan iltapäivälehdet. Hän inhosi tuulta ja sadetta ja sitä, että tukka litistyi ja kengät kastuivat. Mutta sillä nyt ei sinänsä ollut väliä. Kantabaarissa kukaan ei kiinnittäisi huomiota hänen tukkaansa.

Mira astui tuttuun baariin neljän maissa. Hän pyyhki silmälasinsa kuiviksi ja katsahti ympärilleen, olisiko jossain tyhjä loossi. Mira rakasti omaa rauhaa ja loossissa sai aina oman tilan, ilman että kukaan tulisi häiritsemään. Ei sillä, että kukaan tulisikaan. Erikinkadun baari ei ollut mikään iskupaikka. Baarissa oli lauantai-iltapäivän miellyttävä tunnelma: ilta edessä ja monet ottamassa vauhtia. Osa porukasta lukee vain lehdet ja poistuisi sitten kotiinsa saunaan. Vakioasiakkaat istuivat vakiopöydissään ja nyökkäsivät harvakseltaan tervehdyksiä.

Mira löysi perältä tyhjän loossin, riisui märän takkinsa ja kampasi hiukset takaseinän peilin edessä. Tuttu baarimikko katsoi vain lievästi kysyen. Katse kysyi lähinnä, että samaa tai eletäänkö vaarallisesti. Samaa, sanoi Miran katse. Puheita ei tarvittu. Juomaa odotellessa Mira kierrätti katsettaan baarissa ja näki tiskin toisessa päässä tutut kasvot. Ei sillä tavalla tutut, että tuntisi tai olisi edes koskaan jutellut. Mutta samaan aikaan he olivat olleet hyvin usein lauantai-iltapäivisin täällä. Mira hymyili ja nyökkäsi tervehdyksen. Mies nyökkäsi takaisin. Hymyili hänkin. Miraa nauratti itsekseen oma ja miehen tuttavustuminen: ainakin kahdeksan vuotta he olivat käyneet samoihin aikoihin samassa baarissa. Vasta kolme vuotta he olivat nyökänneet tervehdykset.

Mira sai juomansa ja sulloi loppurahoja lompakkoon juuri, kun hänen vasemmalta puoleltaan kuului: ”Tiedätkö, mikä päivä on huomenna?” Mira hätkähti. Kukaan ei ollut koskaan puhutellut häntä täällä. Hän nosti katseensa. Mies, se sama, joka oli häntä juuri tervehtinyt, se sama, jolta kesti viisi vuotta tutustua nyökkäysasteelle, se mies seisoi nyt siinä ja katsoi häntä hymyillen silmiin, kysymys yhä katseessaan. Mira vastasi empien: ”Naisten?

”Aivan. Hyvää naistenpäivää,” mies sanoi ja ojensi punaisen suklaasydämen.

Mies kiersi paikalleen takaisin. Hymyili ja nyökkäsi vielä kerran. Mira meni takaisin loossiinsa. Lauantai eteni hämärään iltaansa. Juuri kun katuvalot syttyivät, baarin ovi sulkeutui miehen perässä. Mies astui ajotielle. Kulman takaa tuli auto reipasta ylinopeutta. Auto yritti jarruttaa mutta ei saanut pysäytettyä ennen suojatietä.

Punaiset suklaasydämet levisivät tielle.

Edit: Yleisön pyynnöstä vaihtoehtoinen loppu:

Mira katseli kauhuissaan baarin ikkunasta, uskalsi tuskin hegittää. Ihmisiä kerääntyi kadulle, eikä Mira nähnyt, mitä siellä tapahtui. Lopulta auton takaa nousi mies. Mies oli selin eikä Mira ollut varma, oliko se sama mies, se suklaasydänmies. Mies kääntyi, katsoi baarille päin, näki Miran ikkunassa ja nosti kättään. Heilautti. Hymyili. Mies kumartui noukkimaan tielle levinneet suklaasydämet. Kaksi oli liiskautunut auton pyörän alla yhdeksi levyksi. Mies nosti sen ja laittoi varovasti taskuunsa. Käänsi vielä katseensa Miraan ja hymyili.


Kohtaamisia 17

Pera tanssittaa arvonsa tuntevan kuninkaan ottein turkiskauluksellista naista. Poski painaa poskea, yli pienen parketiksi muunnetun käytävän liukuu Peran läskipohjakenkä vaihtoaskelin ja kolmen neliön muovilattia on ahdas tunnelmasta. Lähiön karaokekuningatar tanssii ystävättärensä kanssa, vatkaa lannetta ja heittää katseita ahnaisiin miesrivistöihin. Pipojen ja lippalakkien alta vastataan haasteeseen. Yksin tanssii vajaahammasrivistä hymyä säteilevä nainen kaljatuoppi kädessä. Ripa laulaa rakkaudesta ja Pera toistaa sanoja naisensa korvaan. Anitan poikaystävä sammuu pöytään ja poke taluttaa miehen ystävällisen päättäväisesti pihalle. Anita ei jää suremaan vaan silittää jo toisen miehen reittä.

Alpo tanssii yksin. Alpolla on musta nahkatakki, musta baskeri ja pitkä harmaa parta. Ikää on 82. On Alpon syntymäpäivä. Alpo laulaa vanhan merimiehen muistelmista. Yleisö rakastaa kaikkia mutta erityisesti Alpoa. Alpo hakee lisää kaljaa ja tanssii taas, kun Kake laulaa naakoista ja variksista Tampereen yllä. Vanha nainen pelaa jassoa. Violetit housut, turkoosi-puna-keltainen virkattu pusero, punainen huivi ja musta huopahattu kertovat värikkäästä ja muista piittaamattomasta elämästä. Ehkä vähän myös köyhyydestä. Tai vain välittämättömyydestä. Se aika on mennyt, jolloin asioilla oli väliä. Nainen halaa Alpoa.

Ripa laulaa äideistä parhaimmasta. Anita nojaa Ripan selkää vasten. Ripa laulaa kuin äidilleen. Pera vaihtaa naista tanssiin ja suutelee kaikkia intohimoisesti. Kuningattarella on napapaita ja lantiofarkut, käheä ääni ja kutsu katseessaan. Lanne vatkaa kutsua, jota kukaan ei jaksa ottaa vastaan.

Tänään ei ajatella Peran työttömyyttä eikä Ripan avioeroa. Tänään Anita unohtaa hetkeksi surun ja lamaannuksen, jonka huumeisiin menehtynyt poika häneen jätti. Tänään ei murehdita sitäkään, kun Alpon vaimo kuoli syöpään ja Alpo joi surunsa puuduksiin. Nyt ei mietitä sitä, että Kaken vaimo lähti toisen miehen matkaan. Tänä iltana maailma on miesten. Tänä iltana naiset ovat taas nuoria.

Tänä iltana lähiön yössä kaikki ovat onnellisia ja siksi kauniita.