Kohtaamisia 16

Kesken kokouksen Miran puhelin oli soinut. Yleensä hän ei vastaa tuntemattomiin numeroihin mutta kuinka nyt tulikin vastanneeksi. Äiti tässä … Enempää Mira ei ollut kuunnellut vaan oli katkaissut puhelun tylysti. Sanonut, että ei voi nyt puhua. Eikä hän siinä ollut valehdullutkaan kuin vähän, ei hän kesken kokousta puhua voinut. Olisi tietenkin voinut poistua hetkeksi mutta enimmäkseen hän ei ollut voinut siksi, ettei halunnut. Mira ei vaan ollut pystynyt puhumaan äitinsä kanssa. Vanha tuttu ahdistus oli noussut, kun muistot olivat tulvineet mieleen. Kaikki ne nöyryytykset, ilkeät sanomiset, kaikki se vähättely ja perusteettomat syytökset. Ja kaikki se muu.

Illalla puhelin oli soinut uudestaan mutta silloin Mira jo oli tunnistanut numeron ja osannut olla vastaamatta. Kuvaavaa ja koomista Miran äitisuhteessa oli tietenkin, että hän ei ollut tosiaan laittanut äidin numeroa muistiin puhelimeensa. Syitä hän ei ollut juurikaan avannut kenellekään, ei edes läheisilleen. Eikä äidilleenkään. Etenkään äidille. Mira ei pystynyt niistä puhumaan. Tuskin pystyi ajattelemaan ahdistumatta. Viimeksi hän oli käynyt äitinsä luona viisi vuotta sitten. Mikään ei ollut muuttunut. Ahdistus oli kasvanaut kurkkua kuristavaksi pannaksi koko parituntisen ajomatkan ajan.

Mira tiesi, mistä on kysymys, äiti halusi kutsua syntymäpäivilleen. Miraa kolkosti nauratti, että äiti ei tainnut tosiaan itse lainkaan ymmärtää, miksi Mira ei ollut pitänyt yhteyttä. Mira tajusi kyllä, että hän ehkä oli kohtuuton. Äiti oli kasvattanut hänet parhaan kykynsä mukaan. Se kyky ei ollut häävi. Mira muisti hämärästi, millainen äidin ja mummon suhde oli ollut. Jos ei ole eväitä annettu, ei niitä voi jakaakaan.

Miksei Mira vaan antanut anteeksi. Antanut asian olla. Toisaalta joka kerta, kun hän ajatteli antavansa anteeksi, iski ahdistus. Silti. Olisiko aika olla se aikuinen heidän kahden suhteessa. Ehkä hän kuitenkin lähtisi ajamaan äidin luokse. Onhan äiti kuitenkin äiti. Hän ehtisi vielä, jos nyt lähtisi. Mira päätti painaa muistot taka-alalle ja hyppäsi autoon. Kun hän ajoi kohti kotikaupunkia, tuntui kuin hän olisi kutistunut kilometri kilometriltä. Lahden kohdalla Mira tunsi olevansa taas se teini, joka tunsi syyllisyyttä kaikesta. Hän oli jällen se pieni itseensä kääriytynyt tyttö, jonka itsetunto oli äidin taskussa. Vaikka aikanaan kaupungista lähtiessään Mira olikin päätänyt, että äidin esiliinan nauhat on avattava ja päästettävä irti menneestä, aloittaa oma elämä, unohtaa, niin eihän se niin helppoa ollut. Vanha tuttu ahdistus kuristi rintaa.

Mira kurvasi kukkakaupan pihaan, nousi autosta ja vilkaisi vanhasta tottumuksesta lähitalojen välistä pilkistävää kotitalon kattoa. Hän käänsi katseensa päättäväisesti pois ja astui sisälle kauppaan, osti ensimmäisen valmiin kukkakimpun, kirjoitti muodollisen onnittelun korttiin ja kotitaloon päin vilkaisematta astui takaisin autoon. Mira päätti vaan mennä, ojentaa kukat ja niellä kaikki sanat. Ne sanat, joita hän ei ollut koskaan sanonut. Eikä sanoisi.

Kotitalon pihaan kaartui pieni tie. Mira pysäytti auton mutkaan ennen kuin ikkunoista voisi hänet nähdä. Hän katsoi hopeapajua, josta hänen aina oli pitänyt hakea vitsa, jolla häntä sitten ”kasvatettiin”. Tuska nousi palana kurkkuun.

Mira käveli pienen mäen päälle, repi kortin irti kimpusta, tunki kukat postilaatikkoon ja kääntyi hiljaa pois. Parempi niin. Äiti ei tietäisi, että hän ei koskaan tullutkaan.

Mira oli juuri astumassa autoon, kun hän kuuli ilahtuneen äänen: ”Sie tulit.”

Noinhan se olisi voinut käydä. Noin Mira halusi muiston olevan. Hän asetteli tulppaanit maljakkoon keittiön pöydälle ja meni parvekkeelle tupakalle. Ei hän oikeasti koskaan polttanut mutta äidin kiusaksi. Mira naurahti omalle kapinalleen. Onneksi äiti eli omassa maailmassaan eikä ymmärtänyt. Ei sitä, että hän ei mennyt eikä sitä, että hän ei ollut käynyt eikä soittanut vuosiin. Äiti oli onnellinen muistamattomuudessaan. Onnellinen omassa pienessä maailmassaan.

Mira oli onnellinen. Esiliinan nauhat eivät enää kuristaneet.

 

 

5 responses

  1. Marleena

    Tuli kylmät väreet. Niin todellista. Kiitos näistä kohtaamisista, Mea.

    24/02/2015 20:45

    • mea

      Kiitos itsellesi. Kylmät väreet on hyvä. Kirjoittajan näkökulmasta ainakin.

      24/02/2015 21:03

  2. A-L

    Luin, suljin, annoin olla hetken.
    Tulet kohtaamisissasi niin kovin suojaamattomille alueille, huomaan. =)
    …ja ne esiliinan nauhat, milloin mitenkin

    25/02/2015 19:02

    • mea

      Niitä suojaamattomia rajoja potkin keskenäni joskus kivuliaastikin. Pakko potkia, jotta pääsee eteenpäin elämässä.

      25/02/2015 19:49

  3. Tarina tempaisi mukaansa, siihen oli hyvin helppo samaistua, vaikka minua ei ikinä koivuniemenherralla kasvatettukaan. Oikeastaan on äitiä monesti hyvin ikävä, vaikka emme aina kohdanneetkaan. Tunnen syyllisyyttä omasta kovuudesta ja ymmärtämättömyydestä, ehkä niistäkin pitäisi päästä irti. Kannan kiviä joita joskus nakkelin.

    03/03/2015 00:29

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s