Kohtaamisia 15

Yöjuna Rovaniemelle kolkuttelee läpi pimeän talviyön. Lumi sataa vaakaan, pakkasta parikymmentä. Ravintolavaunun ikkunoissa heijastuksina hiljaisia ihmisiä, tuoppi kädessä. Keskusteluun ei ryhdytä. Vieraita ihmisiä.

Tampereelta junaan nousee Markku, kuusissakymmenissä, päällään liian ohut pusakka yön kylmyyten nähden, ei hanskoja. Katse hakee pöytää, johon lyöttäytyä. Markku on seuraa vailla. Tai ei ehkä niinkään seuraa. Ihmistä, jolle puhua. Markku ei ole puhunut oikealle ihmiselle pitkiin aikoihin. Kaupan kassalle joskus. Puhelimessa toki joitakin kertoja mutta ei ole katsonut ketään ja puhunut. Markku kaipaa sitä, että joku katsoo silmiin ja kuuntelee. Vaimon kuoleman jälkeen on ollut vaikeaa.

Katse löytää peräpöydästä yksin istuvan nuoren miehen. Markku astelee päättäväisesti pöytään. Esittäytyy kohteliaasti. Nuorimies tarjoaa kättä. Istuutuvat. Kädet tarttuvat tuoppeihin ja katse viipyilee ujosti ohi toisesta. Markku rykäisee hiljaisuuden poikki, sanoo olevansa matkalla Kokkolaan. Mirjan luokse. Hän oli tavannut Mirjan netissä. Tai eihän hän Mirjaa ole tavannut, mitä nyt on kirjoiteltu vähän. Mirja ei suostunut tulemaan Tampereelle, joten hän päätti lähteä Kokkolaan. Yllätyskäynti. Markku ei ole varma, tykkääkö Mirja, että hän tällä tavalla. Ilmoittamatta. Nuorimies kuuntelee kohteliaasti, nyökkäilee. Toivottaa onnea Mirjan kanssa ja poistuu. Markku hakee silmillään uutta seuraa, mutta kun kukaan ei vastaa katseeseen, hän kaivaa puhelimen taskustaan.

Haloo, onko se Mirja? Minä tässä vaan, hei. No Markku. Mä olen nyt tässä Parkanon kohdalla, tai se taisi mennä jo. Tulossa sinne. Kai se sopii? No en, en ole juovuksissa. Mulla on rahaa enää kolme viiskytä, en saa edes yhtä olutta. Tulisitko vastaan? Ai. No. Ymmärrän. Anteek….

Juna pysähtyy Kokkolan asemalle. Markku keräää vähäiset kamppeensa ja astuu laiturille. Pimeä talviyö tempaisee pusakan liepeet ja haukkaa pakkasta. Ohuet, päälaen päälle kammatut hiukset nousevat purjeeksi pään päälle. Markku katsoo laiturilla molempiin suuntiin, josko Mirja sittenkin olisi tullut. Ei ketään. Kello on jo lähes kaksi yöllä. Vajaan tunnin päästä menee juna takaisin Tampereelle. Markkua paleltaa. Kädet syvällä taskuissa hän painautuu tuulen suojaan aseman seinustalle.

Parkkipaikalle kaartaa vanha harmaa Golf. Autosta nousee nainen, kuusissakymmenissä. Katse kiertää laituria päästä päähän. Ei ketään. Nainen palaa autolleen, käynnistää, laittaa ajovalot päälle. Nainen kääntää auton, valot puhkaisevat pimeyteen keilat.

Kettu juoksee aseman pihan poikki, pysähtyy valoihin hetkeksi, hyppää raiteille. Juna nytkähtää liikkeelle. Nainen säikähtää, painaa vahingossa torvea.

Markku ojentuu seinän vierustalta, hihkaisee ketulle, että varo ja astuu samassa suoraan Golfin eteen.

 

2 responses

  1. A-L

    Luin, henkäisin, tuli tunne, että jostain pitäisi ottaa kiinni. Ketusta, miehestä, Golfista, kai loppujen lopuksi elämästä, tästä hetkestä, joka juuri nyt on.
    Kiitos sinulle taas, osaat!

    18/02/2015 20:04

    • mea

      Elämästä, tästä hetkestä, juuri nyt, kiinni. Hienosti kiteytetty. Kiitos.

      18/02/2015 20:41

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s