Kohtaamisia 14

Nainen heräsi huonosti nukutusta yöstä valmiiksi väsyneenä. Silmiä painoi illalla liian myöhään katsottu elokuva ja yöllä valvotut tunnit. Hän oli herännyt taas kerran omaan paniikkihuutoonsa. Ei mitenkään harvinainen yö. Tällaisia ne viime aikoina enimmäkseen olivat olleet. Nainen pysähtyi eteisen peilin eteen, katsoi itseään ja huokaisi syvään. Kaikki neljäkymmentä vuotta näkyivät tänään kasvoilla. Jokainen niistä tuntui tänä aamuna kohdelleen häntä erityisen huonosti. Nainen huokaisi syvään, ojentui lähemmäs peiliä, haroi pytyssä sojottavaa lyhyttä tukkaansa ja sanoi ääneen: Niin nättinä taas.

Siitä oli kaksi vuotta, kun nainen ei ollut pystynyt katsomaan peileihin. Kaksi vuotta siitä, kun ei ollut tarvinnut murehtia sitä, että tukka on huonosti.

Nainen avasi suihkun ja väänsi sen niin kuumalle kuin iho sieti. Hän rakasti lämpöä. Aamun kuuma suihku helpotti myös särkeviä lihaksia. Jalkoja oli alkanut särkeä syöpälääkityksen myötä. Eikäpä se myrkky hyvää tehnyt muullekaan kropalle. Joka aamu kaikki eletyt vuodet tuntuivat ja näkyivät selkeämmin. Tänä aamuna elämättömätkin vuodet painoivat.

Nainen inhosi aamun ensimmäistä tuntia. Hiusten laittaminen ja meikkaaminen eivät olleet lempiaskareita. Niin. Hiukset ja ripset. Eipä ollut lähes vuoteen tarvinnut niiden kanssa aamuisin tuskailla. Nainen muisti hyvin, liiankin hyvin, miltä tuntui sinä aamuna, kun ripset löytyivät tyynyltä ja puolet hiuksista suihkun lattialta. Vieläkin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän muisteli sitä tunnetta, kun parturissa ajeltiin loputkin hiukset. Tuntui kylmältä ja paljaalta ja ihmiseltä, joka ei ollut ja kuitenkin oli. Hän ei ollut puoleen vuoteen uskaltanut katsoa itseään peilistä vaan laittoi peruukin päähänsä silmät kiinni. Se rujo, kalju nainen oli joku muu. Joku, johon hän ei ollut saanut tehtyä tuttavuutta. Joku, jonka kanssa hän asui mutta johon ei halunnut tutustua.

Nyt nainen hymyili peilikuvalleen. Tukka oli taas hyvin. Silmissä vilahti halu elää.

Hyvää huomenta elämä, täältä tullaan.

2 responses

  1. Maisa

    Puit hienosti sanoiksi minunkin elämäni ennen ja nyt pari vuotta myöhemmin. Ei se peikko unohdu, tai ei ainakaan näiden pillerien takia pääse unohtumaan. Ehkä minusta tuli kuitenkin huolettomampi ja itselleni armollisempi. Ei kaikkea pientä tarvi niin vakavasti ottaa, eikä murehtia mitättömiä asioita. Elämä hymyilee ja minä nautin siitä!

    10/02/2015 19:11

    • mea

      Se peikko on aina apinana selässä tai koirana hihnassa mutta sen kanssa voi elää. Täytyy elää. Ja kasvattihan se, suhtautuminen kaikkeen on muuttunut: elämä on samanlaista, vain minä olen erilainen.

      10/02/2015 19:17

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s