Archive for helmikuu, 2015

Kohtaamisia 16

Kesken kokouksen Miran puhelin oli soinut. Yleensä hän ei vastaa tuntemattomiin numeroihin mutta kuinka nyt tulikin vastanneeksi. Äiti tässä … Enempää Mira ei ollut kuunnellut vaan oli katkaissut puhelun tylysti. Sanonut, että ei voi nyt puhua. Eikä hän siinä ollut valehdullutkaan kuin vähän, ei hän kesken kokousta puhua voinut. Olisi tietenkin voinut poistua hetkeksi mutta enimmäkseen hän ei ollut voinut siksi, ettei halunnut. Mira ei vaan ollut pystynyt puhumaan äitinsä kanssa. Vanha tuttu ahdistus oli noussut, kun muistot olivat tulvineet mieleen. Kaikki ne nöyryytykset, ilkeät sanomiset, kaikki se vähättely ja perusteettomat syytökset. Ja kaikki se muu.

Illalla puhelin oli soinut uudestaan mutta silloin Mira jo oli tunnistanut numeron ja osannut olla vastaamatta. Kuvaavaa ja koomista Miran äitisuhteessa oli tietenkin, että hän ei ollut tosiaan laittanut äidin numeroa muistiin puhelimeensa. Syitä hän ei ollut juurikaan avannut kenellekään, ei edes läheisilleen. Eikä äidilleenkään. Etenkään äidille. Mira ei pystynyt niistä puhumaan. Tuskin pystyi ajattelemaan ahdistumatta. Viimeksi hän oli käynyt äitinsä luona viisi vuotta sitten. Mikään ei ollut muuttunut. Ahdistus oli kasvanaut kurkkua kuristavaksi pannaksi koko parituntisen ajomatkan ajan.

Mira tiesi, mistä on kysymys, äiti halusi kutsua syntymäpäivilleen. Miraa kolkosti nauratti, että äiti ei tainnut tosiaan itse lainkaan ymmärtää, miksi Mira ei ollut pitänyt yhteyttä. Mira tajusi kyllä, että hän ehkä oli kohtuuton. Äiti oli kasvattanut hänet parhaan kykynsä mukaan. Se kyky ei ollut häävi. Mira muisti hämärästi, millainen äidin ja mummon suhde oli ollut. Jos ei ole eväitä annettu, ei niitä voi jakaakaan.

Miksei Mira vaan antanut anteeksi. Antanut asian olla. Toisaalta joka kerta, kun hän ajatteli antavansa anteeksi, iski ahdistus. Silti. Olisiko aika olla se aikuinen heidän kahden suhteessa. Ehkä hän kuitenkin lähtisi ajamaan äidin luokse. Onhan äiti kuitenkin äiti. Hän ehtisi vielä, jos nyt lähtisi. Mira päätti painaa muistot taka-alalle ja hyppäsi autoon. Kun hän ajoi kohti kotikaupunkia, tuntui kuin hän olisi kutistunut kilometri kilometriltä. Lahden kohdalla Mira tunsi olevansa taas se teini, joka tunsi syyllisyyttä kaikesta. Hän oli jällen se pieni itseensä kääriytynyt tyttö, jonka itsetunto oli äidin taskussa. Vaikka aikanaan kaupungista lähtiessään Mira olikin päätänyt, että äidin esiliinan nauhat on avattava ja päästettävä irti menneestä, aloittaa oma elämä, unohtaa, niin eihän se niin helppoa ollut. Vanha tuttu ahdistus kuristi rintaa.

Mira kurvasi kukkakaupan pihaan, nousi autosta ja vilkaisi vanhasta tottumuksesta lähitalojen välistä pilkistävää kotitalon kattoa. Hän käänsi katseensa päättäväisesti pois ja astui sisälle kauppaan, osti ensimmäisen valmiin kukkakimpun, kirjoitti muodollisen onnittelun korttiin ja kotitaloon päin vilkaisematta astui takaisin autoon. Mira päätti vaan mennä, ojentaa kukat ja niellä kaikki sanat. Ne sanat, joita hän ei ollut koskaan sanonut. Eikä sanoisi.

Kotitalon pihaan kaartui pieni tie. Mira pysäytti auton mutkaan ennen kuin ikkunoista voisi hänet nähdä. Hän katsoi hopeapajua, josta hänen aina oli pitänyt hakea vitsa, jolla häntä sitten ”kasvatettiin”. Tuska nousi palana kurkkuun.

Mira käveli pienen mäen päälle, repi kortin irti kimpusta, tunki kukat postilaatikkoon ja kääntyi hiljaa pois. Parempi niin. Äiti ei tietäisi, että hän ei koskaan tullutkaan.

Mira oli juuri astumassa autoon, kun hän kuuli ilahtuneen äänen: ”Sie tulit.”

Noinhan se olisi voinut käydä. Noin Mira halusi muiston olevan. Hän asetteli tulppaanit maljakkoon keittiön pöydälle ja meni parvekkeelle tupakalle. Ei hän oikeasti koskaan polttanut mutta äidin kiusaksi. Mira naurahti omalle kapinalleen. Onneksi äiti eli omassa maailmassaan eikä ymmärtänyt. Ei sitä, että hän ei mennyt eikä sitä, että hän ei ollut käynyt eikä soittanut vuosiin. Äiti oli onnellinen muistamattomuudessaan. Onnellinen omassa pienessä maailmassaan.

Mira oli onnellinen. Esiliinan nauhat eivät enää kuristaneet.

 

 


Kohtaamisia 15

Yöjuna Rovaniemelle kolkuttelee läpi pimeän talviyön. Lumi sataa vaakaan, pakkasta parikymmentä. Ravintolavaunun ikkunoissa heijastuksina hiljaisia ihmisiä, tuoppi kädessä. Keskusteluun ei ryhdytä. Vieraita ihmisiä.

Tampereelta junaan nousee Markku, kuusissakymmenissä, päällään liian ohut pusakka yön kylmyyten nähden, ei hanskoja. Katse hakee pöytää, johon lyöttäytyä. Markku on seuraa vailla. Tai ei ehkä niinkään seuraa. Ihmistä, jolle puhua. Markku ei ole puhunut oikealle ihmiselle pitkiin aikoihin. Kaupan kassalle joskus. Puhelimessa toki joitakin kertoja mutta ei ole katsonut ketään ja puhunut. Markku kaipaa sitä, että joku katsoo silmiin ja kuuntelee. Vaimon kuoleman jälkeen on ollut vaikeaa.

Katse löytää peräpöydästä yksin istuvan nuoren miehen. Markku astelee päättäväisesti pöytään. Esittäytyy kohteliaasti. Nuorimies tarjoaa kättä. Istuutuvat. Kädet tarttuvat tuoppeihin ja katse viipyilee ujosti ohi toisesta. Markku rykäisee hiljaisuuden poikki, sanoo olevansa matkalla Kokkolaan. Mirjan luokse. Hän oli tavannut Mirjan netissä. Tai eihän hän Mirjaa ole tavannut, mitä nyt on kirjoiteltu vähän. Mirja ei suostunut tulemaan Tampereelle, joten hän päätti lähteä Kokkolaan. Yllätyskäynti. Markku ei ole varma, tykkääkö Mirja, että hän tällä tavalla. Ilmoittamatta. Nuorimies kuuntelee kohteliaasti, nyökkäilee. Toivottaa onnea Mirjan kanssa ja poistuu. Markku hakee silmillään uutta seuraa, mutta kun kukaan ei vastaa katseeseen, hän kaivaa puhelimen taskustaan.

Haloo, onko se Mirja? Minä tässä vaan, hei. No Markku. Mä olen nyt tässä Parkanon kohdalla, tai se taisi mennä jo. Tulossa sinne. Kai se sopii? No en, en ole juovuksissa. Mulla on rahaa enää kolme viiskytä, en saa edes yhtä olutta. Tulisitko vastaan? Ai. No. Ymmärrän. Anteek….

Juna pysähtyy Kokkolan asemalle. Markku keräää vähäiset kamppeensa ja astuu laiturille. Pimeä talviyö tempaisee pusakan liepeet ja haukkaa pakkasta. Ohuet, päälaen päälle kammatut hiukset nousevat purjeeksi pään päälle. Markku katsoo laiturilla molempiin suuntiin, josko Mirja sittenkin olisi tullut. Ei ketään. Kello on jo lähes kaksi yöllä. Vajaan tunnin päästä menee juna takaisin Tampereelle. Markkua paleltaa. Kädet syvällä taskuissa hän painautuu tuulen suojaan aseman seinustalle.

Parkkipaikalle kaartaa vanha harmaa Golf. Autosta nousee nainen, kuusissakymmenissä. Katse kiertää laituria päästä päähän. Ei ketään. Nainen palaa autolleen, käynnistää, laittaa ajovalot päälle. Nainen kääntää auton, valot puhkaisevat pimeyteen keilat.

Kettu juoksee aseman pihan poikki, pysähtyy valoihin hetkeksi, hyppää raiteille. Juna nytkähtää liikkeelle. Nainen säikähtää, painaa vahingossa torvea.

Markku ojentuu seinän vierustalta, hihkaisee ketulle, että varo ja astuu samassa suoraan Golfin eteen.

 


Kohtaamisia 14

Nainen heräsi huonosti nukutusta yöstä valmiiksi väsyneenä. Silmiä painoi illalla liian myöhään katsottu elokuva ja yöllä valvotut tunnit. Hän oli herännyt taas kerran omaan paniikkihuutoonsa. Ei mitenkään harvinainen yö. Tällaisia ne viime aikoina enimmäkseen olivat olleet. Nainen pysähtyi eteisen peilin eteen, katsoi itseään ja huokaisi syvään. Kaikki neljäkymmentä vuotta näkyivät tänään kasvoilla. Jokainen niistä tuntui tänä aamuna kohdelleen häntä erityisen huonosti. Nainen huokaisi syvään, ojentui lähemmäs peiliä, haroi pytyssä sojottavaa lyhyttä tukkaansa ja sanoi ääneen: Niin nättinä taas.

Siitä oli kaksi vuotta, kun nainen ei ollut pystynyt katsomaan peileihin. Kaksi vuotta siitä, kun ei ollut tarvinnut murehtia sitä, että tukka on huonosti.

Nainen avasi suihkun ja väänsi sen niin kuumalle kuin iho sieti. Hän rakasti lämpöä. Aamun kuuma suihku helpotti myös särkeviä lihaksia. Jalkoja oli alkanut särkeä syöpälääkityksen myötä. Eikäpä se myrkky hyvää tehnyt muullekaan kropalle. Joka aamu kaikki eletyt vuodet tuntuivat ja näkyivät selkeämmin. Tänä aamuna elämättömätkin vuodet painoivat.

Nainen inhosi aamun ensimmäistä tuntia. Hiusten laittaminen ja meikkaaminen eivät olleet lempiaskareita. Niin. Hiukset ja ripset. Eipä ollut lähes vuoteen tarvinnut niiden kanssa aamuisin tuskailla. Nainen muisti hyvin, liiankin hyvin, miltä tuntui sinä aamuna, kun ripset löytyivät tyynyltä ja puolet hiuksista suihkun lattialta. Vieläkin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän muisteli sitä tunnetta, kun parturissa ajeltiin loputkin hiukset. Tuntui kylmältä ja paljaalta ja ihmiseltä, joka ei ollut ja kuitenkin oli. Hän ei ollut puoleen vuoteen uskaltanut katsoa itseään peilistä vaan laittoi peruukin päähänsä silmät kiinni. Se rujo, kalju nainen oli joku muu. Joku, johon hän ei ollut saanut tehtyä tuttavuutta. Joku, jonka kanssa hän asui mutta johon ei halunnut tutustua.

Nyt nainen hymyili peilikuvalleen. Tukka oli taas hyvin. Silmissä vilahti halu elää.

Hyvää huomenta elämä, täältä tullaan.


Kohtaamisia 13

Pieni keltainen baari rauhallisen vanhan omakotiyhteisön keskellä. Jokaperjantainen karaokeilta. Baari on täynnä purettuja paineita, huonoa laulua, tanssiaskeleita tapailevia pariskuntia, vanhoja ja juuri solmittuja suhteita. Peränurkan pöydässä istuu isoiloisia naisia. Naurunremahdukset ovat kimeitä, vähän teennäisiä. Poninhäntäinen keski-ikäinen mies juo seurueen keskellä hiljaisena oluttaan.

Innoton karaokeisäntä kutsuu esiintyjiä nimeltä: Pena, Kirsti, Erkki. Kukaan ei osaa laulaa mutta kaikki saavat suosionosoituksia. Omakotialueen asukit ovat tuttuja toisilleen, kaikki on yhteistä. Perjantai ja yhteinen ilo.

”Ja sitten on vuorossa Pekka”, huutelee karaokeisäntä. Poninhäntäinen mies baarin perältä nousee, siemaisee tuoppinsa tyhjäksi ja astelee määrätietoisin askelin lavalle. Hän ottaa tottuneesti mikrofonin käteensä. Toinen käsi pyyhkäisee tukkaa ja tottuneesti hän heilauttaa pitkän poninhäntäntäsä niskaan. Ryhti oikenee, katse kiertää yleisöä. Olemus vaatii yleisön itselleen.

Taas lapset pihalla näät
ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät, siihen ikkunaan jäät.

Sali hiljenee hetkessä. Tämä on jotain ihan muuta. Baarin pieni tanssilattia täyttyy peräpöydän keski-ikäisistä naisista. He huojuvat tahdissa ja katsovat ihastuneesti miestä.

Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa, etsii taas laulajaa.

Laulaja ottaa yleisönsä tottuneesti. Hän omistautuu faneilleen kuin silloin ennen, 80-luvulla. Niin kuin sinä kesänä, kun hän esiintyi Ruisrockissa. Samat laulut, sama yleisö, sama nuoruus ja sama voima hänessä. Maailma on jälleen hänen jalkojensa juuressa. Naiset palvovat häntä ja hän antaa itsensä heille.

Joutsenlaulu loppuu. Hetken hämmentynyt hiljaisuus puhkeaa valtaisiin suosionosoituksiin. Pekka astelee mestarin elkein takaisin paikalleen. Hän puristaa naisten käsiä, kumartuu suudeltavaksi. Pekka ei vieroksu fanityttöjensä pyöristyneitä lantioita, latistunuteita takapuolia eikä raskaina roikkuvia rintoja. Vuodet eivät ole tehneet hyvää kenellekään. Ei hänenkään suunnitelmissaan 80-luvulla ollut laulaa 30 vuoden päästä karaokea kaupunginsyrjään unohtuneessa baarissa. Mutta Pekka ei valita, hän rakastaa fanejaan ja he rakastavat Pekkaa.

Mies huojuu tanssilattialla naisensa kanssa silmät kiinni, nojaa naisen suuriin rintoihin. Kumpikaan ei huomaa musiikin loppuneen.

Pekka tilaa uuden tuopin.

Aika on lakannut olemasta läsnä.