Archive for tammikuu, 2015

Kohtaamisia 12

Janna oli koko illan yrittänyt keskittyä gradunsa viimeistelyyn mutta mitä enemmän hän yritti olla kiinnittämättä huomiota Erikaan, sitä enemmän tyttö haki huomiota. Erika oli ollut koko illan kärttyinen. Nälkäkin sillä oli koko ajan. Tarhassa ne eivät varmaan olleet antaneet tytölle aamupalaa. Kuulemma aamupalakärry viedään pois puoli yhdeksältä. Millainen ihminen ei anna itkevälle nälkäiselle lapselle ruokaa vain siksi, että kello puoli yhdeksän viedään kärry keittiöön. Janna yritti väkisin siirtää ajatuksensa takaisin graduun, sillä ajatus tarhan tädeistä alkoi raivostuttaa niin, että keskittyminen alkoi herpaantua.

Onneksi Sami oli tullut kotiin maailmalta. Tänään se tosin oli bänditreeneissä, joten Erikan huomion haku keskittyi Jannaan. Samin tulo kuitenkin helpotti elämää. Erika oli sairastellut vähän väliä ja vaikka mummoapu tulikin pyydettäessä, ei Erika ollut kehdannut pyytää apua vielä illoiksikin. Nyt Erika pääsi mummoja vaivaamatta sentään seminaariin ja sai aikaa rutistaa opintonsa loppuun. Edellispäivänä hän tosin oli tuntenut olevansa ihan eri planeetalta nuorempien opiskelijoiden joukossa. Siellä he olivat olleet kick offin jälkeisessä workshopissa, jossa oli mietitty speksejä, steppejä ja prioja kevyen swotin pohjalta. Sitten oli benchmarkattu ja multitaskattu painia, gainia ja call-to-actioneita. Janna oli ollut lopulta ihan että whatever.

Yhtäkkiä Janna valpastui. Erika oli ollut hiljaa jo pitkään. Liian hiljaa. Liian pitkään. Janna ryntäsi keittiöön. Siellä oli vain se tavanomainen iltapalan jälkeinen sotku. Erika, huusi Janna. Eeeerikaaa, missä sä oot. Hiljaisuus. Kylppäristä kuului kolahdus, kuin jakkara olisi kaatunut. Jannan sydän alkoi lyödä hurjasti samaan aikaan kun tuntui, että se pysähtyi. Hän ryntäsi kylppäriin ja näki Erikan lattialla liikkumattomana. Kylppärin jakkara oli nurin lavuaarin edessä ja Jannan meikkipussi levällään lattialla. Erikan pieni vartalo oli lattialla liikkumattomana. Enkelikiharat peittivät Erikan kasvot. Janna näki kiharapilven läpi, että Erikan suusta tuli verta. Hän alkoi kirkua hysteerisenä. Janna ryntäsi tytön luokse ja veti varovasti tytön hiukset sivuun. Voi äidin pikku enkeli, kulta, älä kuole, äiti ei enää ksoskaan jätä sinua, Janna soperteli.

Samassa Erikan pää kääntyi ja iloinen nauru täytti kylppärin. Jannan eilen ostama huulipuna oli tytön kädessä. Tai se, mitä siitä oli jäljellä.

Helpotus ja kiukku sekoittuivat yhteiseen nauruun. Janna painoi Erikan lujasti syliinsä. Äidin kulta totisesti oli tajunnut, mitä on call-to-action.


Kohtaamisia 11

Irja ja Heikki ovat jokamaanantaisella markettireissullaan. Heikki lykkii ostoskärryä kyllästyneen näköisenä. Irja kävelee tomerasti vieressä, käsi omistavasti kärryn reunassa kiinni kuin haluten kaikkien näkevän, kuka käskee. Eikä Irja siinä yhtään liioitellut. Irja on se, joka määräsi.

Heikkiä ei olisi voinut vähempää tällä viikolla ostosreissu innostaa. Hän olisi ollut mieluummin kotona katsomassa televisiosta hiihtoa mutta Irja halusi nyt kahvia, kun se oli taas tarjouksessa, kaksi per talous. Ja tietysti taas pitää mennä eri kassoille. Irja oli olevinaan ovela. Ihan kuin se nyt ketään hämäisi tai edes kiinnostaisi heidän neljä kahvipakettiaan. Irja jaksoi aina olla ylpeä suorituksestaan. Se oli kassalla oikein yliolevinaan, ettei ole koskaan Heikkiä nähnytkään. Sujauttaa sitten aina Heikin maksamat paketit vaivihkaa muovikassiinsa. Heikki tuhahtaa, niin aina. Kyllä kai ne kassat nauravat kahvitunnillaan Irjan touhuja. Heikin mielestä Pirkan Costa Rica on pahaa mutta se täällä aina oli tarjouksessa. Saisi edes kerran ostaa Presidenttiä.

Kahvihyllyn luona Irja on jo lastaamassa neljää pakettia syliinsä ja alkaa asetella niitä kärryyn, kahteen eri kulmaan. Siitä ne saisi sitten vaivihkaa sujautettua Heikin käteen kassalla. Heikki katselee haikeana Presidentti-rivistöä ja sanoo Irjalle, muka ohimennen, että Veikko oli sanonut tulevansa tänään käymään. Että hyvä, kun on sitten kahvia tarjota, kun on Heikin nimipäiväkin.

– Hä, tuleeks se Veikko yksin? Sanoks se, ottaaks se sen koppavan muijan mukaan? Ja meil on vaa Kosta Rikaa.

Irjan käden liike pysähtyy.

Heikki ynähtelee, muka myöntävästi. Eihän Veikko mitään tietenkään tulossa ollut, koska se nyt olisi mitään päiviä huomannut.

– Mitä se Veikko ny, eihän se ennenkää oo nimipäiviä muistanu.

– Niin, eihän se. Mutta ohan sullakin nimipäivät tulossa. Ja sullahan on ne kuarolaiset. Voisit kerranki kuttua ne kaikki kahveelle, ku on tota kahveetaki ny, sanoo Heikki ovelasti katseellaan pälyillen. Kun ei osaa suoraan silmiin katsoen valehdellakaan.

Irja innostuu ajatuksesta ja miettii ääneti, että ne toisivat varmaan tulppaanejakin ja laulaisivat käytävässä ja naapurit kuulisivat, kuinka hänellä on kuoroystäviä ja jos hän seisoisi oven suussa, ne joutuisivat laulamaan ainakin kaksi värssyä käytävässä. Kuulisi Saimakin, että hänellä on ystäviä, olevinaan aina niin niiden Marttojensa kanssa.

Irja innostuu ajatuksesta yhä enemmän ja ajattelee, että on se Heikki vaan hyvä mies, ajattelee vaimonsa nimipäivääkin.

– Mutta ehän mää voi niille Kosta Rikaa tarjota, mitä ne nys siitäki ajettelis! Että meillä ei oo varaa parempaan kahveeseen.

Irja on kahden vaiheilla, hänen saita ja vieraskorea mielensä käyvät kamppailua.

– Mistä ne sen eron nyh huamais?

– No kai ne nyn näkee, kum mää keitän sitä kahveeta.

– No mistä ne sen ny näkis, sehän on kahveepurkissa se paketti.

– No en kai mää sitä nyk kahveepurkkiin voi laittaa. Nehän aattelis, että se on jotain halpaa kahveeta, ku pitää piilotella.

Irja alkaa määrätietoisesti lastata Costa Ricoja pois kärrystä ja ottaa Presidenttiä tilalle. Kaksi pakettia.

– Kus se Veikkoki kerran on tulossa.


Kohtaamisia 10

Janna heräsi seitsemältä. Hän oli laittanut herätyksen puoli kuudeksi mutta puhelin ei ollut hälyttänyt. Pitäisi ostaa oikea herätyskello mutta yleensä Sami herätti pesueen. Sami oli nyt matkoilla ja hänen piti selvitä aamusta yksin. Janna herätteli Erikaa huhuillen tytön huoneen ovelta ja meni suihkuun. Pää alkoi työstää aamun ohjelmaa: Erikalla on lelupäivä tarhassa, sen kanssa tulee taas hirveä vääntö. Jannalla itsellään on tapaaminen jo yhdeksältä. Sitä ennen pitäisi saada Erika vaatteisiin, etsiä se lelu, pakata lapsi autoon, koukata tarhalle ja sieltä kiireesti töihin. Tämä on varmaan niitä ruuhkavuosia, ajatteli Janna meikatessaan. Erika ei ollut vieläkään noussut. Onneksi tarhassa sai sentään aamupalaa. Puoli kahdeksalta Janna nosti Erikan sängystä ja käski aamupesulle. Janna otti valmiiksi esille pinkin puseron, koska se yleensä kelpasi ilman itkukohtausta. Ei tänään. Tietenkään. Kello oli jo varttia yli kahdeksan, kun Erika vielä kiukutteli lelusta, puserosta ja saappaista. Puoli yhdeksältä Janna ja Erika olivat vihdoin autossa matkalla tarhalle. Janna katsoi paloaseman risteyksen vihreitä valoja. Vihreä vaihtui keltaiseksi mutta Jannalla oli jo kiire, joten hän päätti olla pysähtymättä.

Joonaksen aamu oli alkanut huonoissa merkeissä. Tänään oli maantiedon koe eikä Joonas ollut lukenut. Sarikin oli ollut huonolla tuulella. Joonas kutsui äitiään Sariksi. Jostain syytä äidiksi kutsuminen tuntui nololta. Sarin huono tuuli johtui tietenkin isästä, joka oli tullut vasta aamuyöllä kotiin. Joonas oli kuullut riitelyn. Se oli jokapäiväistä. Tai öistä. Koulukaan ei paljon kiinnostanut. Ei musahommissa tarvitse todistuksia. Joonas laittoi nappikuulokkeet korviinsa, lippalakin päähänsä ja veti hupparin hupun lipan päälle. Sari sanoi jotain eteisessä. Joonas näki, että Sarin suu liikkui ja katseessa oli kysymysmerkki mutta Joonas oli muka ettei huomaa mitään. Ulko-oven äänekäs paiskaaminen helpotti vähän. Joonas lähti maleksimaan koululle. Matkaa oli vain kilometri, jos oikaisi metsän kautta. Joonas oli jo myöhässä. Paloaseman nurkalla hän päätti juosta tien yli vaikka punaiset paloi.

Yksinäinen kettu oli aamun tunteina herännyt etsimään syötävää. Tämä talvi oli ollut ketulle erityisen huono: se oli eksynyt ryhmästään ja ruuan löytäminen lumisena talvena oli ollut hankalaa. Se aikoi suunnistaa kauppakeskuksen takapihalle etsimään ruuan tähteitä mutta huomasi läheisen omakotitalon pihassa jotain mielenkiintoista. Ruokaa. Ei hääviä mutta ruokaa kuitenkin.

Janna painoi kaasua vaikka punaiset jo paloivat. Joonas ei kuullut nappikuulokkeiden läpi mitään, huppu peitti näkyvyyden. Kettu hyppäsi omakotitalon pihasta tielle.

Janna huomaa ketun vasemmasta silmänurkastaan ja painaa jarrua paniikissa. Erika alkaa itkeä. Auto lähtee sivuluisuun. Janna huomaa, että joku poika juoksee oikealta suoraan liukuvan auton alle.

Jannan sydän hakkaa. Auto sammuu keskelle tietä. Erika itkee takapenkillä. Joonas seisoo auton vieressä pelästyneen ajokoiran katse silmissään. Kettu ylittää tien rauhallisesti. Janna ja Joonas katsovat kettua. Sillä on porkkana suussaan.

Läheisen omakotitalon pihassa seisovalta lumiukolta puuttuu nenä.

 


Kohtaamisia 9

Korhoset olivat matkalla Bauhausiin, kun Joonakselle tuli pissahätä. ”Oliko pakko juoda sitä kokista just ennen lähtöä”, puuskahti Kimmo suupielestään tarkoittaen moitteensa lähinnä Sarille, joka oli antanut pojalle luvan. Muutenkin Kimmo oli Sarille vihainen. Oliko ihan pakko just tänään päästä Bauhausiin niitä helvetin kaakeleita katsomaan. Kun penska on kotona ja Bauhausissa tietenkin on koko Vantaa. Kimmo kurvasi Tammiston Teboilille. Ja just, juuri lounasaikaan. Sekin ihan täynnä. Sari kuiskutteli Joonaksen korvaan, että menis nyt vaan äkkiä sinne vessaan, ettei iskä hermostu lisää. ”Otettaisko hei kahvit ja munkit tässä?”, yritti Sari lepyttää Kimmoa. ”Tai oikeestaan mä voin ajaa loppumatkan, jos sä haluut oluen. Voitaisi vaikka syödäkin” Joonas tuli vessasta, halusi hampurilaisen ja kolan. ”No just, kolaahan me nyt tässä kaivattiinkin. No mut joo, syödään nyt sitten samalla, niin ei tarvii sinne Jumboonkin vielä ajaa. Tos on Datsian avaimet, äiti ajaa loppumatkan”, Kimmo selitti Joonakselle. Ihan turhaan. Joonas tiesi kyllä.

Korhoset istuivat vapaaseen pöytään. Viereisessä pöydässä istui joku partajuippi. ”Sopiiko?”, Kimmo kysyi ja nyökkäsi vapaaseen pöytään. Joonas kumartui hampurilaisensa puoleen, laittoi kuulokkeet korviin ja laski iPadin pöydälle. Perhelounaat on noloja, ajatteli Joonas. Kimmo kaatoi olutta lasiin, otti pitkän kulauksen ja röyhtäisi. Sari yritti katsoa sillä silmällä, että käyttäytyisit. Kimmo oli kuitenkin jo leppynyt eikä jaksanut välittää katseesta. Lihapullat ja olut tekivät hyvää. Tämähän oli oikeastaan ihan hyvä idea, pysähtyä syömään. Kimmo haarukoi muusia ja lihapullaa suuhunsa. Sen ilme kirkastui. ”Muistatko, kiun oltiin Mallorkalla lomalla, kun Joonas oli uhmaiässä ja se kieltäytyi jäätelöstä?” Kimmo läpsäytti leikkisästi Joonasta päähän. ”Ei kieltäydy enää mutta uhmaikä jäi, vai mitä poika.” Joonasta hävetti. Kimmo nyökkäsi iPadiin pöydällä: ”Joululahja on hyvä, mitähä?

Toisessa pöydässä istui työmiehiä. Niiden tukka oli hiestä ja rasvasta kiiltäviä. Lippalakin reunus oli painanut vanan tukkaan. Söivät mitään puhumatta grillipihvejään. Yksi nosti katseensa Sariin mutta käänsi sen nopeasti pois. Napakan näkönen nainen, ajatteli. Toista kuin kotona. Helvetti, että nää joulun pyhät taas otti koville, kun piti sen mäkätystä kuunnella. Mies vilkaisi vielä kerran naista ja sitten sitä toisessa pöydässä istuvaa yksinäistä miestä. Se katseli myös Saria. Miesten katseet kohtasivat. Onnea sulle, älä sä vaan ala naisten kanssa. Mies nyökkäsi yksinäiselle miehelle yhteisymmärryksen merkiksi.

Kaukana ikkunan viereisessä pöydässä istui etninen perhe. Poika katsoi haikeana Joonasta, sen hampurilaista ja pädiä. Perheen äiti istui katse pöytään luotuna. Huntu oli kääritty taidokkaasti pään ympärille. Kädet lepäsivät sylissä. Tummat silmät nousivat pieneksi hetkeksi pöydästä, katsoivat mieheen. Tumma katse oli anova, et viitsisi, antaisit nyt vaan olla.  Mies sanoi jotain pojalle. Poika käänsi katseensa äitiin, sitten Joonakseen. Äidin silmät kostuivat. ”Tiedän, ehkä me voidaan hankkia jostain käytetty. Vai mitä, sopiihan se?” Tummat silmät katsoivat perheen isään. ”Koulussakin tarvitaan.”

Työmiehet nousivat pöydästä, asettelivat lippiksiään ja kopeloivat rintataskustaan valmiiksi tupakat esiin. Yhdet ehtisi vetäistä pihalla.

Korhoset kolistelivat tuolejaan ja tekivät myös lähtöä. Äiti otti auton avaimet. Alkoi puhumaan kaakeleista. Kimmoa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mutta kun kerran nyt muija ajoi, niin samapa tuo. Kai sinne Jumboon täytyy mennä. Vois samalla käydä viinakaupassa. Joonas vilkaisi ikkunapöydässä istuvaa perhettä, otti napit korvistaan, moikkasi poikaa. ”Ai kato, Samir, kiva nähä. Kato, mä sain uuden pädin, mä näytän sit koulus. Mä voin hei antaa sulle sen mun vanhan. Se on ihan hyvä vielä. Mut nyt mun on mentävä, nähää koulus.”

Tammiston Teboilin ovi loksahti kiinni. Harmaa arki kietoi Korhoset piiriinsä. Työmiehet tumppasivat tupakkansa. Samir hymyili onnellisena.