Kohtaamisia 3

Arkkitehti oli piirtänyt lähiön ostoskeskuksen yläkertaan ison kahvion. Ajatteli varmaan, että siellä perheenäidit nauttisivat kupillisen kahvia ja leivoksen ostosten lomassa, kertoilisivat kuulumiset ja lähtisivät sitten kukin omaan lähiökoloonsa. Mutta eihän elämä mene niin kuin arkkitehti piirustuslaudalla kaavaili. Kahvio oli tehnyt konkurssin, kun perheenäidit eivät tulleetkaan. Siitä oli ensin tullut pitseria mutta eihän sielläkään kukaan käynyt.

Nyt arkkitehdin unelma on vain tunkkainen lähiöbaari, ruma ja luotaantyöntävä. Omistaja siinäkin jo vaihtunut useammin kuin kapakassa ilma. Entisen kahvilan seiniä kiertää loossit, joiden kuluneet plyyssi-istuimet ovat täynnä tupakan polttamia reikiä ajalta, jolloin sisään tullessaan ilmaan joutui leikkaamaan ihmisen mentävän aukon. Katossa pyörii discopallo. Vihreä ja punainen valo sirpaloivat loossien reunustamalle muoviparketille tunnelmaa menneiltä vuosilta. Takaseinää peittää vihreät verhot, jotka yrittävät erottaa baarin liiketiloista. Verhojen raosta näkyy pieni siivu arkea mutta sisäpuolella viipyy menneiden vuosien lukemattomat poltetut tupakat, kertomatta jätetyt elämäkerrat ja vaietut irtisanomiset. Sisällä on vain kyyryjä selkiä ja vetäytyneisyys.

Sunnuntai-iltaisin baari kuitenkin täyttää arkkitehdin haaveen kylän keskuksena: Siellä on karaoke. Pertsa, Liisa, Sinikka ja Mane laulavat viikon ahdistukset ulos sunnuntai-iltaisin. Kukaan ei osaa mutta kaikki taputtavat. He ovat perhettä. Pienessä sivupöydässä istuu nuoripari, joka ei välitä muista. Musta nahkarotsi ja maastotakki nojautuvat toisiinsa. Pojan musta tukka sotkeutuu tytön vaaleaan. Heidän yksityisen maailmansa ympärillä on arki, joka juuri nyt ei kosketa.

Karaoke-isäntä kuuluttaa, että seuraavana vuorossa on Ike. Sivupöydän nuorimies pyyhkäisee mustan tukan silmiltään, nousee hitaasti, ottaa tuoppinsa. Hän huojahtelee lavalle, asettelee huolella tuopin tuolin viereen lattialle, ottaa mikrofonin ja vetää kuvitteellisesta sätkästään savut, nostaa päätää ja puhaltaa ilmaan. Valmis. Kun ensimmäiset surulliset sävelet kajahtavat nuhruisen kapakan discopallomaailmaan, Ike nostaa katseensa ja aloittaa: ”Dance me to your beauty with a burning violin..” ja baarin humalainen sorina hiljenee. Ike laulaa kuin vain Leonard sen laulaisi, silmät kiinni, tumma ääni hyväillen kuulijaa. Ike laulaa kuin transsissa. Kapakan täyttää hämmentynyt kunnioitus, päät ovat kääntyneent Ikeen, tuopit pysähtyneet huulille nouseviin kaariin. ”Touch me with your naked hand or touch me with your glove…”, Iken käsi nousee kuin tarttuakseen johonkin. Ääni on tummaa samettia, joka pyyhkäisee pehmeänä kuulijan sielua: ””Dance me to the end of love”.  Ike nostaa päänsä, asettaa hitaasti mikrofonin telineeseen, nostaa tuoppinsa lattialta ja astuu lavalta. Hiljaisuus kunnioittaa viimeistä haipuvaa sointua hetken. Valtavat aplodit saattavat hänet pöytään.

Ike istuu takaisin paikalleen, tytön vaalea pää nousee hetkeksi väsyneeseen hymyyn. Juopunut sorina palaa kapakkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s