Archive for joulukuu, 2014

Kohtaamisia 8

Nainen vetää vaaleat nupukin väriset piikkikärkiset saapikkaat jalkaansa, ojentaa nilkkaansa, kymmensenttinen stilettikorko sojottaa miestä kohden. ”Nää olis ihanat”, nainen huokaisee, kallistaa päätään ja hymy leviää kasvoille. Nainen katsoo miestä anovasti. Myyjä katsoo myös miestä, myötäilee asiakasta. ”Ymph”, sanoo mies ja ajattelee, että helvetin kalliit, tolla hinnalla huollattais Nissanin. ”Nää olis just sen vyön väriset”, nainen innostuu, kun mies ei suoraan kielläkään. ”Minkä vyön”, kysyy mies ajatellen tilaisuutensa koittaneen, vöitä saa nyt herranjumala halvemmalla sopivia vanhoihin kenkiinkin. ”No sen, jonka sä toit Kanarialta”, sanoo nainen ja ojentelee nilkkaansa päätä kallistellen.

”Ai sen”, mies muistaa, siitä ei tosiaan paranekaan puhua mitään. Penahan sen vyön taisi ostaa Vantaan tax freestä paluumatkalla ja se maksoi aivan helvetisti. Tai ainakin Pena sanoi niin, itse mies ei muistanut mitään paluumatkasta. Ei itse asiassa koko matkasta ja siksi tuliainenkin jäi hankkimatta. ”Joo, niin sopiikin, mutta missä sä noita pitäsit, eihän noilla voi kävelläkään”, mies yrittää johdatella keskustelun käytännön ongelmiin. ”Voihan”, sanoo nainen ja nousee ottamaan muutaman horjuvan askelen, ”ihan hyvin. Näitä vois pitää teatterissa ja sit siellä sen sun kaverin syntymäpäivillä.” Helvetti, mies ajattelee, eihän Penan synttäreille vaimoja oteta mutta sanoo tyyneyttä ääneensä tavoitellen ”Teatterissa on pimeetä, mitä väliä siellä on, mitkä kengät on ja Penalla pitää kengät riisua eteiseen.”

”Nää olis tosi seksyn näköset”. Nainen katsoo miestä keikistellen, tietää kyllä, mitä narua nykäistä. Mies rykii hämillisenä, vilkaisee nuorta hoikkaa myyjää mitään sanomatta ja ajattelee, että totta, olishan ne, jos vaimo olis kolkyt kiloa pienempi ja saman verran nuorempi. Hetken miehen mieli harhautuu ajattelemaan saappaita myyjän hoikissa säärissä, baaritiskillä, polvi toisen päällä, pieni hame tiukasti pyöreän pepun ympärillä. Mies karistaa ajatuksen mielestään, kun näkee vaimonsa blondatun tupeeratun pallokampauksen alta ylipunaisen suun vääntyvän kireään hymyyn ja puuterin korostamat silmärypyt syvenevät. Mies tietää menettäneensä tämänkin pelin. Jos hän nyt olisi tiukkana, pysyisi makuuhuoneen ovi kiinni ainakin kuukauden. Toisaalta, vaimon suukin pysyisi kiinni. Mies muistaa Penan juhlat ja ajattelee, että saappaiden osto olisi pääsylippu juhliin yksin. Hänhän voisi yllyttää vaimoa lähtemään sinä iltana vaikka tyttöjen kanssa baariin, näyttämään vähän Lissulle ja Tupulle saappaita.

”296 euroa”, sanoo myyjä hymyillen. Mies ojentaa pankkikorttinsa: ”Kreedit”. Hymyilee myyjälle. Vaimo vetää onnellisen näköisenä uudet saappaat jalkaansa, horjahtaa muutaman askeleen. Nyökkää myyjälle ilmeellä, joka yrittää kertoa, että saisit sinäkin rikkaan miehen, jos hiukan laittaisit itseäs.


Kohtaamisia 7

Perjantain koko päivän kestänyt sade, pysäkkikatoksissa poltetut tupakat, ovelta viime hetkellä viskatut tumpit ja märkien takkien villainen kosteus tuntuvat bussisssa paksuna tunkkaisena peittona. Tunnelma noudattaa yleishajua; kuin jäätynyt lapanen viimetalvisessa keltaisessa lumessa. Jouluostoksilla tunkeneet ihmiset ovat väsyneitä ja kyllästyneitä. Paketit ja kassit hankaloittavat kulkua bussin käytävällä. Bussi on täynnä jo torilta lähtiessä. Sampolan pysäkiltä kyytiin nousee juhlapukeinen vanha pariskunta. Varmaan eläkeläiskerhon pikujouiluista tulossa. Kumarainen mies kulkee edellä pienin askelin, keppiin nojaava käsi vapisee. Mies nostaa hattuaan ja nyökkää kuskille. Vaimo maksaa matkat.

Istujat kääntävät katseensa tiiviisti sivulle sateen juovittamiin ikkunoihin. Kohentavat ostoksiaan liioitellun isosti kuin kertoakseen, että ovat väsyneitä ja stressaantuneita ja siten oikeutettuja istumaan. Invalidipaikalla istuu pipopäinen poika leveästi, reppu huolettomasti viereisellä penkillä. Näpyttää kännykkää. Naurahtelee. Käytävällä seisovat tuijottavat poikaa. Istujat tuijottavat tiiviisti pimeyteen.

Käytävällä on ahdasta. Nainen yrittää hakea poikaan katsekontaktia. Miehen vapiseva käsi hamuilee tukea penkin selkänojasta, toinen käsi nojaa keppiin. Poika ei ole huomaavinaan. Bussi nytkähtää matkaan. Vanhukset horjahtavat. Naisen tuohtunut ääni katkaisee odottavan hiljaisuuden.

Hävettää tuollainen piittaamattomuus.

Mies hyssyttää: Äläs nyt Kaisa, antaa lapsen istua.

Poika nostaa katseensa kännykästä, katsoo naista: Ni, pirä sää mummu vaa pääs kii ja kuuntele, mitä vaari sanoo.

Bussin takaosasta tunkee vanhalle viinalle ja pesemättömille vaatteille haiseva, laitaisempia polkuja jo pidempään kolunnut kulkija anteeksipyyntöjä sokeltaen. Pimeyteen tuijottaneet kasvot ikkunapaikoilla kääntyvät, ihanaa, nyt saattaa olla närkästynyt reilusti ilman, että vähän hävettää.  Käytäväpaikoilla istuvat kumartuvat tunkijasta poispäin. Paheksumisen aalto keinahtaa yhtäkkiä pojasta tungeksijaan. Harras yhteishenki vallitsee, yhteinen vihollinen päästää istujat piinasta. Mies jatkaa määrätietoisesti matkaa pojan luokse, nostaa repun ja pojan käytävälle. Mies ottaa hatun päästään, kumartaa vanhalle parille.

– Olla hyvä. Nuori mies tässä teki teille tilaa ja toivottaa hyvää joulua.

Matkustajat pidättävät hengitystään, hiljaisuus on hetken vahvemppi kuin vanhan viinan haju. Vaivautunut hetki leviää läpi bussin. Hattu kourassa mies jatkaa seisojien läpi tunkemistaan bussin etuosaan anteeksi pyydellen, painaa stop-nappulaa ennen Kissanmaan puutalojen pysäkkiä. Bussi pysähtyy. Mies könyää vaivalloisesti etuovesta. Ovien sulkeutuessa ulkoa kuuluu käheällä äänellä:

– Hyyvää lämmin hellääää on miiieli joookaisen…

Vasta kun Hervannan tornitalojen yläkerroksessa vilkkuvat siniset jouluvalot tervehtivät matkustajia, vaivautunut tunnelmaa purkautuu päivittelyyn. Ennen sentään oli joulut kunnollisia. Oli lunta ja pakkasta ja Hämeenkadun valokuviot kauniimpia.

 


Kohtaamisia 6

Neljän miehen porukka työpäivän jälkeisillä oluilla. Farkut, kauluspaita, ei kravattia. Keskijohtoa, jostain IT-firmasta. Iloinen, aavistuksen remahleva äijäpuhe sinkoilee urheilusta työhön, sivuaa päivän tapahtumia, muutama huomautus hallituksen toimista. Eivät tykkää.

Puhelin kilahtelee. Marko kaivaa luurin tuolin selkänojalle heitetyn farkkutakin taskusta. Katsoo, kuka soittaa. Hymyilee.

Joooo…. Baarissa jätkien kanssa. Tuun, tuun. Joojoo, mä soitan sit. Soitansoitan. Mäkin sua.

Kaverit pyörittelevät merkitsevästi silmiään, naurahtelevat. Sami laittaa käden Markon olkapäälle, iskee silmää ja kysyy:

Muija kyselee?

Eiku se oli Make, se on mun mies. Niin, kai te tiesitte, että mä asun miehen kanssa?

Hiljaisuus laskeutuu pöytään. Käsi Markon olkapäällä jäykistyy hetkeksi, vetäytyy varovasti pois. Nopeita katseita pöydän yli. Olan kohautus. Tuoppi kolahtaa pöytään. Rykäisy.

Tota noin. Otaksä vielä tuopin? Kyyyyllä se siellä oottaa. Vielä. Mut oota vaa, ku meette naimisiin. Nythän te voitte mennä. Mut muista mun sanoneen: vaimot, ne ei oota.

Sami hakee Markolle tuopin, taputtaa pari kertaa toverillisesti olalle.

Äijäpuhe löytää takaisin pöytään.


Kohtaamisia 5

Mies nojaa Uuden apteekin baaritiskiin. Hän sipaisee mustan tukkansa korvan taakse, kallistaa tuoppiaan ja katsoo ei minnekään. Hiussuortuva valahtaa otsalle, tarttuu pitkiin silmäripsiin. Mies heilauttaa hiukan päätään heittääkseen kiehkuran pois mutta se tarttuu poskeen. Suortuva heilahtelee kasvoilla silmän liikkeiden myötä mutta takertuu lopulta kyyneleeseen, joka kiertyy poskelle. Mies puuhkäisee kyyneleen pois ja nostaa katsettaan. Hiljainen hymy välähtää kalpeilla kasvoilla. Hymy näyttää samaan aikaan onnelliselta ja surulliselta. Tunteet juoksuttavat nuoria uurteita miehen kasvoilla. Mies antaa tukan peittää kasvonsa, etteivät muut huomaisi.

Tänään hän oli saanut saanut kuulla, että hänestä tulee Isä. Ilo peitti surun, joka tuntui lompakossa asti: hän ei ollut saanut hakemaansa apurahaa. Juuri nyt se ei kuitenkaan surettanut. Hänestä tulee Isä. Pienen tytön Isä. Tai pojan. Sillä ei ole väliä. Pääasia, että lapsesta tulee Runoilija. Se Runoilija, jollaiseksi hän oli halunnut tulla. Se Runoilija, joka saisi apurahoja, jonka runokirjaa jonotettaisiin kirjakauppojen ovien takana. Se runoilija, jonka runoista tehtäisiin lauluja, jotka olisivat soittolistojen kärjesssä.

Mies kohentaa ryhtiään, kietaisee mustan nahkatakin liepeet tiukemmin ympärilleen. Uuden Apteekin ovi avautuu lumipyryyn. Mies kietoo takkiaan tiukemmin laihan vartalonsa ympärille ja lähtee kohti Aurasiltaa. Ehkä hän kävelisi ylioppilaskylään saakka. Aurasillalla mies katsoo jokeen. Sen pinta oli jäätynyt aikaisin tänä vuonna. Pyry tanssittaa kevyttä lunta ohuella jäällä. Mies kääntyy sillalta takaisin. Astelee määrätietoisesti Paawon kahvilan viereistä pengertä joen muurille. Katsoo jäälle.

Mies levittää kätensä. Nahkatakin liepeet leviävät kuin kiiltokuvaenkelin helma jäällä. Mies katsoo taivaalle ja tekee jäähän enkelin.

Hän tiesi, että jää kantaa. Elämä kantaa.


Kohtaamisia 4

Paavo ja Taimi seisovat sairaalan käytävällä epävarman näköisenä. Paavon vapiseva käsi hamuaa turvaa Taimin kädestä. Eivät he ole käsi kädessä olleet vuosiin. Mitäpä sitä. Vuodet ja arki ovat painaneet kummankin hartiat kumaraan. Arat jännittyneet selät kertovat alistumisen asettuneen heihin. Pelko on uusi tunne. Taimin karhea, työn kopertama käsi hakeutuu puoliväkisin irti Paavon kourasta. Ujostuttaa. Vanhat ihmiset.

Taimi tapailee hermostuneesti käsilaukun lukkoa. Yhteiset vuodet pyörtävät mielessä. Hyvä mies se Paavo on ollut, koskaan ei lyönyt, Taimi ajattelee.

Pelottaa, jospa se Paavo jää tälle tielle. Vaikka onhan se aika äreä nykyisin, voisi olla helpompaa yksin. Katseita ei vaihdeta, käsi yrittää uudestaan tarttua toisesta mutta muuttaa mielensä. Jos joku vaikka näkee.

Viisikymmentä vuotta yhdessä. Kyllä se tietää. Taimi nykäisee valkoisen pitsivillatakin lievettä. Yhdessä se Tallinnasta ostettiin silloin, kun vielä Paavo jaksoi kulkea.

Taimi kysyy hiljaisella äänellä hoitajilta, onko ruuan kanssa varmasti punaista maitoa, kun Paavo ei juo muuta. Paavo seisoo vieressä harmaassa puvussaan kädet selän takana, lippalakki päässä. Harmaat pehmeät kengät hiljaa käytävän kiiltävään pintaan nasahtaen suu mutisee hiljaisia ajatuksia.

Paavo jää sairaalaan. Taimi pyyhkäisee salaa kyyneleen poskeltaan.

Huomenna lapset tulevat Helsingistä.


Kohtaamisia 3

Arkkitehti oli piirtänyt lähiön ostoskeskuksen yläkertaan ison kahvion. Ajatteli varmaan, että siellä perheenäidit nauttisivat kupillisen kahvia ja leivoksen ostosten lomassa, kertoilisivat kuulumiset ja lähtisivät sitten kukin omaan lähiökoloonsa. Mutta eihän elämä mene niin kuin arkkitehti piirustuslaudalla kaavaili. Kahvio oli tehnyt konkurssin, kun perheenäidit eivät tulleetkaan. Siitä oli ensin tullut pitseria mutta eihän sielläkään kukaan käynyt.

Nyt arkkitehdin unelma on vain tunkkainen lähiöbaari, ruma ja luotaantyöntävä. Omistaja siinäkin jo vaihtunut useammin kuin kapakassa ilma. Entisen kahvilan seiniä kiertää loossit, joiden kuluneet plyyssi-istuimet ovat täynnä tupakan polttamia reikiä ajalta, jolloin sisään tullessaan ilmaan joutui leikkaamaan ihmisen mentävän aukon. Katossa pyörii discopallo. Vihreä ja punainen valo sirpaloivat loossien reunustamalle muoviparketille tunnelmaa menneiltä vuosilta. Takaseinää peittää vihreät verhot, jotka yrittävät erottaa baarin liiketiloista. Verhojen raosta näkyy pieni siivu arkea mutta sisäpuolella viipyy menneiden vuosien lukemattomat poltetut tupakat, kertomatta jätetyt elämäkerrat ja vaietut irtisanomiset. Sisällä on vain kyyryjä selkiä ja vetäytyneisyys.

Sunnuntai-iltaisin baari kuitenkin täyttää arkkitehdin haaveen kylän keskuksena: Siellä on karaoke. Pertsa, Liisa, Sinikka ja Mane laulavat viikon ahdistukset ulos sunnuntai-iltaisin. Kukaan ei osaa mutta kaikki taputtavat. He ovat perhettä. Pienessä sivupöydässä istuu nuoripari, joka ei välitä muista. Musta nahkarotsi ja maastotakki nojautuvat toisiinsa. Pojan musta tukka sotkeutuu tytön vaaleaan. Heidän yksityisen maailmansa ympärillä on arki, joka juuri nyt ei kosketa.

Karaoke-isäntä kuuluttaa, että seuraavana vuorossa on Ike. Sivupöydän nuorimies pyyhkäisee mustan tukan silmiltään, nousee hitaasti, ottaa tuoppinsa. Hän huojahtelee lavalle, asettelee huolella tuopin tuolin viereen lattialle, ottaa mikrofonin ja vetää kuvitteellisesta sätkästään savut, nostaa päätää ja puhaltaa ilmaan. Valmis. Kun ensimmäiset surulliset sävelet kajahtavat nuhruisen kapakan discopallomaailmaan, Ike nostaa katseensa ja aloittaa: ”Dance me to your beauty with a burning violin..” ja baarin humalainen sorina hiljenee. Ike laulaa kuin vain Leonard sen laulaisi, silmät kiinni, tumma ääni hyväillen kuulijaa. Ike laulaa kuin transsissa. Kapakan täyttää hämmentynyt kunnioitus, päät ovat kääntyneent Ikeen, tuopit pysähtyneet huulille nouseviin kaariin. ”Touch me with your naked hand or touch me with your glove…”, Iken käsi nousee kuin tarttuakseen johonkin. Ääni on tummaa samettia, joka pyyhkäisee pehmeänä kuulijan sielua: ””Dance me to the end of love”.  Ike nostaa päänsä, asettaa hitaasti mikrofonin telineeseen, nostaa tuoppinsa lattialta ja astuu lavalta. Hiljaisuus kunnioittaa viimeistä haipuvaa sointua hetken. Valtavat aplodit saattavat hänet pöytään.

Ike istuu takaisin paikalleen, tytön vaalea pää nousee hetkeksi väsyneeseen hymyyn. Juopunut sorina palaa kapakkaan.


Kohtaamisia 2

Baaritiskiin nojaavan kantapeikon lauantai-illan kunto alkaa jo notkahdella. Musta, paremmat päivänsä parikymmentä vuotta sitten nähnyt ulsteri roikkuu kapeiden harteiden peittona. Kammertava puhe hakee juttukumppania. Baarimikko syö pinaattilettuja tiskin takana. Baarissa istuu harvakseltaan muutama tuoppiinsa tuijottava sameakatseinen mies. He näyttävät siltä, kuin heidän humanistiopintonsa olisivat jääneet kesken samoihin aikoihin, kun baari parikymmentä vuotta sitten perustettiin. Mikään ei ole muuttanut baaria, ei miesten sameita ilmeita. Ei pysähtyneitä katseita, jotka katsovat mutta eivät näe. Maailmaa ei enää jaksa parantaa.

Mies baariiskin ääreltä päättää lähteä ulos tupakalle, kun kukaan ei halua puhua hänen kanssaan. Käsi oven rivassa, tupakka hampaissa mies jähmettyy paikoilleen. Jää tuijottamaan ovensuupöydässä istuvaa Virkanaista ja seuralaistaan. Miehen kasvoille leviää tuntemisen autuaan onnellinen ilme. Mies kääntyy baariin päin, korottaa ääntään.

– Hei, mä tunnen ton naisen, sanoo ja osoittaa turpealla sormellaan Virkanaista. Mä näin sen Kreetalla. Se on Maria Callas. Se laulaa kuulkaa kuin lintu. Ja kattokaa, miten se on kaunis. Kuin mansikkakakku.

Miehen hymyilevä katse viipyy hetken Virkanaisessa ja tuntemisen syvä yhteenkuuluvuus leijailee ilmassa. Mies kääntää katseensa Virkanaisen seuralaiseen.

– Ja toi mies, kattokaa. Se on korea kuin pitsipöksyt.