Kaksivuotistilinpäätös

Tänään on kaksi vuotta siitä, kun hoipuin sairaalasta kotiin. MInulta oli leikattu oikea rinta pois. Nahan alle oli asennettu suolavesipussi, johon oli jo ensimmäiset täytteet pumpattu. Etukäteen olin ostanut irtorinnan, proteesin. Se ja se pieni täyte yhdessä olivat niin aidon näköinen kokonaisuus, että innoissani esittelin sitä huonetoverille. Olin hämmästyksekseni ihan sinut puolituisuuteni kanssa. Osuutensa oli tietenkin sillä, että olin niin lääketokkurassa, että en hahmottanut maailmasta muuta kuin että syöpä on nyt leikattu pois. Olin onnellinen, että olin hengissä, herännyt nukutuksesta ja pääsin kotiin aloittamaan uutta elämää.

Kaksi vuotta on pieni ikuisuus. Sinä aikana on nautittu sytostaattikuuri, itketty menettettyä tukkaa ja silmäripsiä ja tehty kaksi uutta leikkausta. Ihan totta: tuntuu hassulta, että kaikkein eniten itkin tukkaa ja ripsiä. Ehkä niissä itkuissa vaan purkautui kaikki muukin. Tai ehkä se oli vain se turhamainen minäni, joka suri ulkoisia asioita. Puuttuvan rinnanhan sai piiloon. Kaljua ja valjua ilmettä ei saanut.

Nyt on puolitoista vuotta lääkehoitoa takana ja kolme ja puoli edessä. Kaikkeen tottuu, sanoi pässi, kun päätä leikattiin. Ehkä pässi tottuu mutta naisen on vaikeampaa hyväksyä ennenaikainen vanheneminen, jonka lääkehoito aiheuttaa. Pientä iloa saa ankeuden hetkinä raavittua litteästä vatsasta, josta läskit siirrettiin leikatun rinnan kohdalle. Korjattu toinenkin rinta jaksaa ilahduttaa. Nyt mahtuu muutamaa tuumaa pienemmät vaatteet päälle ja saatan jopa löytää takin, josta vetoketju menee kiinni. Pieniä iloja, suuria asioita minulle.

Nyt, kun en enää päivittäin ajattele, että jossain kehon osassa saattaa syöpäsolu vielä lymytä, alan olla normaalien kirjoissa. Sikäli mikäli tässä ikinä normaali voi olla. Mutta niin normaali, ettei päälle päin erotu säälittävänä yksilönä. Nyt voin katsoa taakse ja todeta selviytyneeni. Kiitän kaikkia ystäviäni tuesta, olkapäistä, sanoista, yhteisistä itkuista, halauksista ja paijauksista. Ilman niitä en olisi näinkin hyväsäs jamassa. Oli oikeastaan aika ihanaa olla säälittävä.

Kiitos.

13 responses

  1. aBu

    Mahtavaa lukea tällaisesta selviytymisestä! Upeaa 🙂

    01/07/2014 13:49

    • mea

      Kiitos. Askel kerrallaan ;). Niin se menee. Niin sen on mentävä. Ei voi haukata liian isoja palasia eikä kannata yrittää hypätä sellaisten asioiden yli, jotka vaan on läpikäytävä. Sillä hetkellä se tuntuu rankalta ja tie edessä on pitkä ja mutkainen. Mutta jälkeen päin, taakseen katsoessa, tie näyttää kuin suunnitellulta juuri tätä hetkeä varten.

      01/07/2014 14:08

  2. Maisa

    Ei sinne normaalien kirjoihin pääseminen ihan niin nopeasti sujunut minullakaan. Kun leikkaus, sytostaatit ja sädehoidot oli takana, sanoin, että sairastin syöpää 7 kk ja nyt olen terve. Vähitellen sitten tajusin, että eihän se niin mennytkään. Kyllä se piru kummittelee joka päivä mielessä, vaikka viimeisestä sädetyksestä on jo vuosi. Meikkivoide on muuttunut peittävämmäksi, että ei näkyisi ne lääkehoitopillereiden aiheuttamat unettomat yöt. Ja hyvähän tässä on vanhuutta opetella, kun pää toimii. Mitä nyt nivelet on jäykistyneet eikä kädetkään taivu niin kuin ennen.

    01/07/2014 15:49

    • mea

      Yhteiselo syövän kanssa on kuin vanhan avioparin liitto. Välillä ottaa päähän, riidellään ja möksötetään. Kiukutellaan, että miksi tää elämä on tämmöstä. Hyvinä päivinä ollaan kavereita. Mutta koskaan se kaveri ei jätä, siihen se on tullut loppuiäksi jäädäkseen. Sitten kun ollaan elelty yhdessä pitkät pätkät, ollaan niin tottuneita toisiimme, ettei riitaa enää tule eikä toista enää oikein edes huomaa.

      Nivelkivut ovat pirullisia. Jalkapohjatkin on välillä niin kipeät, että käveleminen sattuu.

      Unettomiin öihin muuten löytyy apu: pyydä resepti Ergotaminia. Tai ei sillä ole kai oikein nimeäkään, kun sitä tekee yliopiston apteekki: Ergotamin. tart. 0,3 mg, Ext.bellad.sicc.normat 10 mg, Phenobarnital. 20,0 mg. Saa ihan meillä Prisman aprteekistakin. Tulee uni ja helpottaa lääkkeen aiheuttamaa hikoilua. Lisää elämänlaatua huomattavasti.

      01/07/2014 20:18

      • Maisa

        Kiitos vinkistä! Sen teen. Melatoniini on ihan turha, siitä ei ole mitään hyötyä. Nukahtamislääkettäkin joskus olen ottanut, kun pitäisi töissä olla tolpillaan. Ne aamut on niin onnellisia, kun tajuaa nukkuneena kunnolla, eikä muista heränneensä hikoiluun.

        01/07/2014 20:47

      • mea

        Melatoniini on tosiaan ihan turhaa. Mutta koska töissä on käytävä, niin jotainhan sitä täytyy avuksi ottaa. Nukkupillereihinkään ei uskalla usein turvautua. Mutta kuten syöpälääkärini sanoi: kaikkeen löytyy apua. No, ei ne avut ihan kaikkeen löydy mutta helpottaa elämää vähän.

        Tsemppiä. Muista, että syöpä iskee vain vahvoihin.

        01/07/2014 21:02

      • Maisa

        Kiitos Mea tuhannesti tuosta lääkevinkistä! Pari viikkoa olen niitä käyttänyt. Vuoden verran elin sumussa, nyt nukun ihan tavallisen ihmisen yöunet. Joka aamu saa herätä pirteänä.

        21/09/2014 17:31

  3. Ihana sinä ❤ Mea rocks. Todellakin.

    02/07/2014 12:35

  4. mea

    Äläpä kuule nyt yhtään. Mulla oli helppoa: kaikki mikä on leikattavissa ja myrkytettävissä ihmisestä pois, on kotiin päin. Toista se on teillä. Olen todellakin silmät kosteina ajatellut sitä menetyksen määrää, mikä teillä on käsissä. Helppo sanoa, että tavara on tavaraa ja ihminen on ihminen mutta koti ei ole pelkkää tavaraa. Se on koko ihminen, kaikki tunteet, rakkaudet, odotukset, ilot ja surut. Ei sellaisesta tuskatta voi luopua. Puhumattakaan siitä tuskasta, minkä tuo terveyden menetys, unelmien hautaaminen. Mutta rakkaus, sitä onneksi teillä on jäljellä.

    Ihan kuten totesit tuossa taannoin omassa blogissasi: ihan siedettäväkin voi olla riittävä. Elämä. Ja muukin. Riittävä voi osoittautua enemmäksi kuin riittäväksi, kun vaihtoehtoja ei ole.

    Jaksamista teille.

    02/07/2014 13:29

  5. sea

    Hiusten ja ripsien puuttuminen lyö ”naamalle” joka kerta kun itsensä peilistä tai heijastavista pinnoista näkee ja ihminen katselee itseään usein ohi mennen. Ne on siis jonkinlainen muistutus monta kymmentä kertaa päivässä, että syöpä on kylässä. Ei se minusta välttämättä turhuutta ollut, se oli vain jatkuva ikävä muistutus. Tai näin minä siis keittiöpsykoloisin, ei voi tietää kun en itse ole menettänyt hiuksia enkä ripsiä…

    Mutta mä liputan melatoniinia, minuun se tehoaa, mikä sinänsä on ihme kun aikanaan testasin ties mitä pilleriä eikä mikään toiminut. Nyt onneksi nukun pitkälti luomuna, mutta elämä onkin värikkäämpää nykyään. 🙂

    02/07/2014 15:53

    • mea

      Totta, kalju pää ja valju naama muistuttavat joka kerta peilissä, missä mennään. Niiltä ajoilta jäikin tapa ohittaa peilit ja heijastavat näyteikkunat katsomatta. Olen taitava siinä vieläkin.

      02/07/2014 16:31

  6. Äshz

    Luin blogiasi viimeksi 2003-2004, joskus 2005 vielä. Jostain oikusta päätin googlata Menopaussin melkein 10vuoden jälkeen ja kas, täällähän tämä! Ikävä lukea, että olet kamppaillut syövän kanssa, mutta jospa se nyt tosiaan on hallinnassa/poissa. On vähän catching up to do jos otan kymmenen vuotta Menopaussia kiinni. Muistan kun bloggasin itse joskus 2003 ja hehe, kehaisit jossakin postauksessa uutta pirteää blogia. Voeh, aikoja. Omani kesti ehkä vuoden tai puoli.

    23/07/2014 03:24

    • Äshz

      No voi ei. Ei sulla olekaan arkistoja. :,(

      23/07/2014 03:39

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s