Sisälläni asuu suurperheen äiti

Eilen minuun iski kesken kauppareissun hillitön avokadohimo. Sikäli erikoista, että en oikeasti pidä avokadoista, koska ne maistuvat lähinnä pehmeiltä ja vaaleanvihreiltä. Koska näin on, ajattelin, että vaatiihan se jotain muutakin ja ostin pussillisen katkarapuja. Sikäli erikoista, että en ole koskaan tykännyt raaoista katkaravuistakaan. Tai tiedänhän minä, että vaaleanpunaisina ne eivät ole raakoja mutta koska ne näyttävät alastomilta ja raaoilta, niin en ole tykännyt. Avokado ja katkaravut vaativat tietenkin kaverikseen jotain töhnää, joksi valikoitui joku tillillä ja sitruunalla maustettu creme fraiche. Erittäin iso purkillinen. Ja tilliä. Ja limeä.

Normaali ihminen olisi tietenkin yhdelle hengelle ostanut yhden avokadon, käyttänyt vain pienen osan katkaravuista ja lusikallisen sitä cremeä. Vaan en minä. Minun pitää aina liioitella. Ostin kolme avokadoa, 400 grammaa katkarapuja, ison cremen ja koko ruukullisen tilliä. Kaikki yhteen yhdellä kertaa. Annoshan oli siis suuri. Söin sitä eilen sen, mitä nyt tuollaista ruokaa syödään. Pienen kipollisen. Äsken yrittelin päästä siihen tunnelmaan, jossa himo oli iskenyt ja ihmettelin, että miksiköhän. Kolmannella haarukallisella katkaravut alkoivat näyttää häntäänsä nostavilta toukilta. Suurin osa mömmöstä oli pakko poistaa taloudesta viemäriin ennen kuin toukat alkaisivat mielikuvissani liikuttelemaan häntiään.

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun liioittelen himojeni kanssa. Viime viikolla teki mieli hapankaalia ja ostin sen isomman pönikän. Joka kerta kun teen mitä tahansa soppaa, ei tahdo viiden litran kattilan reunat riittää. Tai kun iskee makaroonilaatikon himo, niin niitä täytyy tehdä aina kaksi vadillista, joista puolitoista pakastetaan annospaloiksi, jotka sitten puolen vuoden päästä heitän roskiin. Tai kun ostan paistinpannun, niin se on läpimitaltaan suurin kaupasta löytyvä.

Edellisessä elämässä olen takuulla ollut tukkilaiskämpällä keittäjänä. Tiedättehän sen Siiri Angerkosken, joka rehevä ruho hytkyen keitti kämpälliselle salskeita miehiä kahvia kymmenen litran pannussa ja miehet lauloivat vaaleat tukat hulmuten, keksit olilla, että ”On lautalla pienoinen kahvila.”

Tai ehkä olin ihan vaan tavallinen suurperheen uupunut äiti.

2 responses

  1. Maisa

    Minun lapsuudessani makkaraa ostettiin 100 g kerralla ja perunakattilasta joutui laskemaan montako uskaltaa ottaa, että kaikille jää. Jos se onkin tullut tuosta. Ei varmasti jää nälkä. Jos ohjeessa lukee 400 g, niin minä ostan tarkoituksella 700 g. Meillä anoppi ihmettelee, miksi keittoa tehdään valtavassa kattilassa. Mutta kun niihin yleensä tulee niin montaa ainesta, että ei tiedä, mahtuuko ne pienempään. Sitä paitsi on paljon helpompaa tehdä isoissa astioista. Alkuviikko on aina pelastettu, kun on valmista ruokaa ja saa tuolle 3 km:n päässä asuvalle melkein nelikymppiselle lapsellekin antaa evästä mukaan. Tosin olen minäkin ajatellut, että tässä olisi mennyt isompikin perhe, jos ne ei joisi maitoa litrakaupalla.

    13/03/2014 20:28

    • mea

      Jaan niin kokemuksesi. Juuri noin se menee.

      En ymmärrä ohjeita, joissa sanotaan esimerkiksi, että puoli pakettia pekonia. Mitä varten. Mitä ihminen tekee sillä jälkelle jääneellä puolikkaalla. Tai kolme lusikallista kermaa? Kaikki vaan. Tai kuusi nakkia? Koko paketti soppaan tietenkin. Ja se pekoni.

      Meillä kotona järjestettiin lapsille hiihtokilpailut. Koska olin ainoa tyttö, voitin joka vuosi oman sarjani. Paras palkinto oli toivomani kokonainen pötkö lauantaimakkaraa. Olen ollut liioitteluun taipuvainen jo polven korkuisena.

      13/03/2014 20:43

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s