Archive for maaliskuu, 2014

Tuu jo, tulisit ny, kato mä toin tän pallon, kato, heittäsit taas …

Kärsivällisyys

Valokuvatorstai (Kärsivällisyys)


Tästä se lähtee

No niin. Nyt on kuulkaas alkanut uusi elämä. Taas kerran. Tällä kertaa juosten. Tulin kuulkaa juuri keväään kolmannelta lenkilta. Juoksulenkiltä. Aivan. Edellisistä juoksuista ehtikin vierähtää kokolailla tarkalleen kaksi vuotta. Silloin nääs juurikin näinä päivinä menin ja kaaduin olkavarren pois sijoiltaan. Kun sain sitten kantotelineen pois, niin löytyikin se syövän retale ja rinnan poisto poisti myös mahdollisuuden juosta. Siihen tuli perään sytostaattihoito, korjausleikkaus ja toinen korjausleikkaus, niin eipä juostu siinä sitten.

Mutta nyt juostiin. Maanantaina alottelin pienellä lenkillä, varovasti. Ei tuntunut missään. Niinpä eilen huitaisin puolta pidemmästi, kauheassa vastatuulessa, puoliksi kävellen. Huitaisu on kyllä vähän väärä sananvalinta. Vaan jopa alkoi tuntua: kaikki lihakset kaulasta alaspäin oli aamulla kipeinä. En tajua, miksi käsivarretkin. Ehkä mulla on vaan niin tehokas tyyli, tiedähäntä. Nomutta, sillä se kipu lähtee, millä on tullutkin, sanoi viisas vanha mummuni. Niinpä tänään sama pidempi lenkki, nyt ihan koko matka juosten.

Tai no, miten sen nyt ottaa. Omasta mielestäni juoksin mutta jostain syystä kaikki muut juoksijat paineli ohi oikealta ja vasemmalta. Mutta niillä olikin hienoja juoksutrikoita. Minulla vain verskat. Tekisi mieli ostaa sellaset koleat trikoot, kun niillä pääsee näemmä kovaa. Toisaalta. Jos ne ei olekaan ne trikoot vaan se kunto. Olisi todella noloa juosta lynkyttää tuolla lenkillä kävelyvauhtia koleissa trikoissa. Verskoissa kehtaa hitaamminkin. Kunhan pidän varani, ettei mummut sauvakävele ohi. Siinä on raja.


Armoa

armo_1

Valokuvatorstai (armo)


Ruokasanasto haltuun

Sehän on jo meille kaikille tuttua, että lehmä muuttuu naudaksi, joskus jopa häräksi, siinä vaiheessa, kun se siirtyy lihatiskiin myyntiin. Lehmä ei tietenkään kuulosta yhtä seksikkäältä kuin nauta tai härkä mutta petoksen tunnusmerkistöstä on tässä merkkejä kyllä.  Samaisesta syystä nilviäinen muuttuu äyriäiseksi kalatiskillä. Nilviäinen on kieltämättä sana, joka ei herätä ruokahalua, joten onhan se  ymmärrettävää. Mutta jos ei kestä syödä nilviäistä, niin ei ole pakko. Voi syödä vaikka kalapuikkoja tai kananugetteja, joissa on kalaa tai kanaa suunnilleen sen verran, mitä nimessä nyt on.

Niin, ja nehän eivät muuten ole enää lihaa, kalaa tai kanaa, ne ovat nykyään proteiinia. Ainakin jos uskotaan terveysintoilevaa salil eka, salil vika oleilevaa tyyppiä. Ja miksei uskottaisi, on ne sen verran lihakkaita, että ei uskalla olla eri mieltä.

Ruokaohjelmissa kokki tvistaa, karamellisoi ja pikkelöi. Ennen oli selkeämpää. Sipulin paistaminen pannulla oli sipulin paistamista pannulla. Nyt se on karamellisoimista. Kyllä mun mielestä karamelliä on ihan joku muu kuin paistettu sipuli. Mutta ehkä se on se mysteerinen pikkelöinti, joka karamellisoitumisen aiheuttaa. Nykyiset kokit pikkelöi vähän väliä. Minulle ei ole ihan valjennut, mitä pikkelöinti tarkoittaa.

Mutta sen olen ymmärtänyt, että ruuassa pitää nykyään olla tvistiä, mieluusti jotain uutta tvistiä. Mitä se vanha tvisti sitten olikaan, en tiedä. En tosin tiedä, mitä on uusikaan tvisti. Tai tvisti yleensäkään. Paitsi se nolo tanssi.


Kauas on pitkä matka

ymparisto

Valokuvatorstai (ympäristö)


Sisälläni asuu suurperheen äiti

Eilen minuun iski kesken kauppareissun hillitön avokadohimo. Sikäli erikoista, että en oikeasti pidä avokadoista, koska ne maistuvat lähinnä pehmeiltä ja vaaleanvihreiltä. Koska näin on, ajattelin, että vaatiihan se jotain muutakin ja ostin pussillisen katkarapuja. Sikäli erikoista, että en ole koskaan tykännyt raaoista katkaravuistakaan. Tai tiedänhän minä, että vaaleanpunaisina ne eivät ole raakoja mutta koska ne näyttävät alastomilta ja raaoilta, niin en ole tykännyt. Avokado ja katkaravut vaativat tietenkin kaverikseen jotain töhnää, joksi valikoitui joku tillillä ja sitruunalla maustettu creme fraiche. Erittäin iso purkillinen. Ja tilliä. Ja limeä.

Normaali ihminen olisi tietenkin yhdelle hengelle ostanut yhden avokadon, käyttänyt vain pienen osan katkaravuista ja lusikallisen sitä cremeä. Vaan en minä. Minun pitää aina liioitella. Ostin kolme avokadoa, 400 grammaa katkarapuja, ison cremen ja koko ruukullisen tilliä. Kaikki yhteen yhdellä kertaa. Annoshan oli siis suuri. Söin sitä eilen sen, mitä nyt tuollaista ruokaa syödään. Pienen kipollisen. Äsken yrittelin päästä siihen tunnelmaan, jossa himo oli iskenyt ja ihmettelin, että miksiköhän. Kolmannella haarukallisella katkaravut alkoivat näyttää häntäänsä nostavilta toukilta. Suurin osa mömmöstä oli pakko poistaa taloudesta viemäriin ennen kuin toukat alkaisivat mielikuvissani liikuttelemaan häntiään.

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun liioittelen himojeni kanssa. Viime viikolla teki mieli hapankaalia ja ostin sen isomman pönikän. Joka kerta kun teen mitä tahansa soppaa, ei tahdo viiden litran kattilan reunat riittää. Tai kun iskee makaroonilaatikon himo, niin niitä täytyy tehdä aina kaksi vadillista, joista puolitoista pakastetaan annospaloiksi, jotka sitten puolen vuoden päästä heitän roskiin. Tai kun ostan paistinpannun, niin se on läpimitaltaan suurin kaupasta löytyvä.

Edellisessä elämässä olen takuulla ollut tukkilaiskämpällä keittäjänä. Tiedättehän sen Siiri Angerkosken, joka rehevä ruho hytkyen keitti kämpälliselle salskeita miehiä kahvia kymmenen litran pannussa ja miehet lauloivat vaaleat tukat hulmuten, keksit olilla, että ”On lautalla pienoinen kahvila.”

Tai ehkä olin ihan vaan tavallinen suurperheen uupunut äiti.


Never break the chain

chain

Valokuvatorstai (inspiroidu kuvasta)

”And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying you would never break the chain.”

Fleetwood Mac: The Chain