Archive for huhtikuu, 2013

Vappumuisto

Minulla on kädessä vaaleanpuna-valkoinen vappuhuiska. Se on se sama, joka oli minulla edellisenä vappuna. Veljelläni on sini-valkoinen. Ne haettiin vintiltä vapuksi.

Haluaisin ilmapallon. Sellaisen, joka pysyy ilmassa eikä sellaista, joka puhalletaan itse ja sitten pitää leikkiä, että se leijuu.

Aurinko lämmittää mutta minulla on valkoinen villatakki. Meistä otetaan kuva. Seison leuka rintaan painettuna, vatsa pömpöllä. Äiti sanoo, että tuo tyttö ei koskaan osaa olla kuvissa.

Isällä on harmaa puku ja hattu. Otan isää kädestä. Seisomme puistossa. Punaisia lippuja ja iloisia ilmeitä. Naurua ympärillä. Iso punainen ilmapallo on solmittu villatakin nappiin. Olen onnellinen. Mietin, pelkäisinkö, jos pallo veisi minut mennessään.

Ilmapalloa ei saa ottaa autoon sisälle. Se räjähtää, sanoo äiti. Pidän narusta kiinni, ettei se vaan irtoaisi. Pallo tempoilee ja pelkään, että se menee rikki. Unohdan vappuhuiskan puistoon ja äiti toruu. Sanoo, etten ensi vappuna sitten saa huiskaa.

En välitä, sllä minulla on pallo. Se on ainakin metrin levyinen. Isä sanoo, että se on teekkaripallo. En ymmärrä. Se pysyy olohuoneen katossa eikä sen naru ota lattiaan. Olen onnellinen.

Kuukauden päästä se on pieni ja ruttuinen. Sen naru on vekillä lattialla. Se leijuu vielä ihan vähän. Ajattelen, että se kuolee ja olen surullinen. Luulin, että voin hakea sen seuraavana vappuna vintiltä samalla tavalla kuin se huiskan.

Olen viisivuotias. Tiedän sen siitä, että pikkuveljeä ei vielä ollut.


Näin Mean aamulla

Lähetti terveisiä.

Onkohan se vähän lihonut? Ei. Tai olihan se välillä ehkä vähän. Mutta nyt se on taas laihtunut. Ettei nyt vaan liikaa laihduttaisi. Että jaksaa sen leikkauksen. Sehän on menossa ihan kohta siihen korjausleikkaukseen. Jännittääköhän sitä. Onhan siinä sitten taas sopeutumista.

Miltähän se tuntuu, kun elämä mullistuu: ensin viedään rinta, sitten lähtee tukka ja syöpähoitojen sivuvaikutukset jyystävät mieltä ja kehoa. Ajatteleekohan se, että ne kivut näkyvät uurteina kasvoissa. Ei ne näy. Kai. Mutta ajatteleekohan se niin.

Kyllähän siinä ihmisenä varmaan kasvaa aika lailla. Miettiiköhän se sitä kasvamista sillä tavalla, että se on positiivista ja avartavaa. Vai ajatteleekohan se, että se on vanhenemista, jonkin lopullista menettämistä. Nuoruuden? Optimismin?

Tukka sillä on ainakin kasvanut uudestaan, ihan erilaisena. Kiharana ja tummana, melkein mustana. Entinen blondi näyttää kyllä melko hyvin viihtyvän gootti-ilmeessään. Miltähän tuntuu, kun ei peilikuvastaan tunnista itseään. Katseleekohan se joka aamu kuvaansa ja keskustelee itsensä kanssa oppiakseen tuntemaan sen tyypin, joka siinä katselee takaisin.

Jospa kerron sille, kun tapaan seuraavan kerran, että pelko pois. Minun mielestä se on ihan hyvä just tollasena.


Tärtymys

Kevään tietää koittaneen, kun alkaa kirjoitukset siitä, miten voi käyttää pakastimen marjat ja raparperit, että mahtuu sitten taas uutta satoa pakastimeen. En voi tajuta. Miksi pitää joka vuosi pakastaa niin penteleesti, että hätäkakka housuissa pitää koko kevät vääntää raparperitorttua, puolukkakiisseliä ja ja mustikkahyvettä. Miksei niitä marjoja voi syödä pitkin vuotta? Miksei niitä syödä silloin, kun ne on tuoreita: suoraan maasta ja puusta? Miksi pitää pakastaa niin paljon? Miksi ylipäätään pitää pakastaa? Miksi aina pitää ja kuuluu.

Vähän tulee sellanen olo, että on huonompi ihminen, kun ei pakasta viittäkymmentä litraa mansikoita ja kahdeksaa ämpärillistä mustikoita ja keitä kuuttakymmentä litraa omenasosetta. Samalla tavalla huonompi ihminen -olo tulee, kun ei hiihdä viikonloppuisin keväthangilla viittäkymmentä kilometriä. Maanantaisin kahvipöydissä vertaillaan, kuinka paljon kukakin hiihti minkin järven jäällä ympyrää. Ei siinä sitten kehtaa sanoa, että katselin kolme elokuvaa säleverhot tiukasti kiinni. Ei voi vaikka olisivat hyviäkin elokuvia. Mitä ne nyt ei yleensä ole. Siis sillä tavalla kulttuurisesti kohottavassa mielessä.

Samalla tavalla huonompi ihminen -olo tulee, kun ei ole käynyt shoppailemassa, oopperassa ja musikaalissa, kun kerta oli Lontoossa. Että mitä sä sitten teit? No, käyskentelin. Ei kukaan voi käyskennellä viikkoa, sanotaan. Kyllä voi. Ihan samalla tavalla kuin voi olla pakastamatta marjoja ja tehdä jotain, mistä ite tykkää. Samalla tavalla kuin voi olla hiihtämättä ja tehdä jotain, mistä ite tykkää.

Tärtymys. Täytyymisestä nouseva ärtymys. Se on kolmas nimeni. Heti laiskimuksen jälkeen.


Tukkamurheet, kuinka teitä olenkaan kaivannut

Niinhän siinä sitten kävi, että takkivalintani Lontoossa oli liian kevyt. Tosin olisi ollut se paksumpikin välikausitakki. Oikea olisi ollut erittäin paksu untuvatakki, sillä siellä oli KYLMÄ. Minun tuurillani oli sitten kylmin maaliskuun loppu 50 vuoteen. Kaksi päivää satoi lunta, yhden päivän räntää ja loput päivät olivat pakkasta ja purevaa tuulta. Tukka olisi lähtenyt päästä, jos en olisi pitänyt reunoista kiinni. Olikin muuten hyvä, että oli tuo irtotukka. Ilman sitä ja pipoa en olisi hengissä selvinnyt.

Koska oli pakko pitää irtotukkaa tauotta 12 tuntia päivässä viikon verran, olin niin kypsä siihen, että päätin heti kotio päästyä heittää peruukin pois. Oikea tukkani on vain sentin pituinen ja oikea väri ikävästi asfaltin värinen, joten päätin piristää olemustani vaalennuksella. Ostin ”ash blonde” -lupauksella varustettua väriä. Sainko tuhkan vaaleaa? En tod. Sain kirkkaan keltaisen tukan. Pahaksi onneksi oli pitkäperjantai ja kaupat kiinni, joten perjantain vietin muistuttaen pääsiäistipua.

Heti kun kaupat suostuivat myymään, ostin keltaisuutta vähentävää shampoota ja pesin koko lauantaipäivän tipusänkeäni. Eihän se siitä miksikään muuttunut. Joten kauppaan uudestaan ja uutta tummempaa blondia päälle. Jonka jälkeen minulla olikin sitten nahistuneen porkkanan värinen tukka. Olen pessyt sillä harmentavalla shampoolla nyt kymmenisen kertaa porkkanaani ja muistutan enää palsternakkaa.

Mutta en antanut sen haitata. Tänään oli SE päivä, jolloin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen uskaltauduin julkisuuteen ilman tekotukkaa. Töissä kehuivat hienoksi mutta sanoin, että älkää viitsikö, isot ihmiset, minulla on kyllä takapeili. Korjasivat sitten, että olen rokimpi. Sen pystyin hyväksymään.

Hienolta tuntui. Ei uskoisi, miten hyvältä tuntuu, kun tuuli käy tukkaan.