Varma kevään merkki

Keväthän herättää minussa aina naisen, joka katselee kotia *sillä silmällä*. Tänä keväänä *se silmä* osui epäkohtaan, joka vallitsi vessan katossa. Olen jo vuosia haikaillut pikkuisen vessani kattoon uutta valaisinta saamatta mitään aikaiseksi. Mutta koska *silmä*, niin lamppuosasto kutsui. Yllättäen sieltä huuteli nimeäni juuri oikeanlainen ja kotiutin sen oitis. Ja oitis myös oli se asennettava. Haastavaa, mutta naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.

Viritin tikkaat, joiden ylätasanteelta äärimmilleni kurottaen lihakset hoosiannaa huutaen juuri ja juuri yllän kattoon. Olin jo aivan hapoilla, kun sain vanhan kattolampun irti. Vain huomatakseni, että siellä mitään pistoketta ollut, jollaisen uusi lamppu vaati. Ei, ei myöskään sokeripalaa (ei sillä, että sillekään mitään osaisin tehdä) vaan jotain eksoottista edellisen asukkaan muokkaamaa suoraviritelmää. Vanha takaisin. Katseeni suuntautui oitis toiseen huoneeseen, että no sinne sitten. Uusi viritys ja kurottelu vain huomatakseni, että siellä oli sokeripala. Vanha takaisin. Jalat ja kädet täristen melkein itkua jo väänsin. Ei ole puolitoistametrinen sähkötyötaidoton tarkoitettu yksineläjäksi.

Koska lamppu oli jo ostettu, niin pakkohan sille paikka oli keksiä. Jatkoin uurastusta keittiön katossa. No sieltä vihdoin löytyi lampun pistokkeelle vastakappale ja pinnistelin lampun paikoilleen. Olin itseeni ja taitooni täydellisen rakastunut. Kunnes silmäni iskeytyivät keittiön toisessa päädyssä, pöydän päällä roikkuvaan lamppuun. Sehän ei nyt enää keskustellut lainkaan uuden kattokaunottaren kanssa. Seuraavana päivänä lamppukauppaan, josta löytyi kuin löytyikin keskustelukumppani. Lamppu roikkuu nyt vinossa ja kattokupu nuupallaan mutta se on pientä sen rinnalla, että sain rauhan: keittiön valaisimet keskustelevat nyt keskenään. Ne juttelevat myös eteisen lamppujen kanssa. Olen ollut ymmärtävinäni sisustusohjelmista, että se on tärkeätä. Että huoneet keskustelevat keskenään.

Että tämmöistä tänä keväänä. Minusta on vihdoin tullut keski-ikäinen. Minulla on nyt juurikin niitä kristallilamppuja, joita teininä kotona inhosin ja halveksin syvästi. Moista keskiluokkaisuutta ja -ikäisyyttä. Mutta hei, nämä eivät ole mummokristallia. Nämä ovat hajuvettä ja lihapullaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s