Archive for tammikuu, 2013

Kävelevä todiste

Olen aina sanonut, että KUKAAN ei huomaa, onko naisella 78 prosenttia pidemmät ja 66 prosenttia tuuheammat ripset. Ei kukaan. Olen kävelevä todiste: kukaan ei ole huomannut, että minulla on 75 prosenttia vähemmän ripsiä. Alaluomen ripset putoilivat viime viikolla ja oikean silmän varsinaiset yläräpsyttimet ovat 50 prosenttia harvemmassa kuin ennen. Kukaan ei ole huomannut.

Tänään raahasin kroppani ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen autohallin portaat, 10 kerrosta, aamulla alas ja äsken ylös. Kuolin melkein. Olen kävelevä todiste siitä, että kahdeksan kuukautta itsesäälissä piehtarointia ja oman navan ympärillä pyörimistä ei ole kuntourheilua.


Minun päiväni

Aamulla töihin lähtiessä heitin matkalla roskapussin roskiskatokseen. Autohalliin siitä sitten taapertaessani huomasin oikean käden hanskan olevan kateissa. Ei taskussa, ei laukussa. Jospa se putosi katoksen lukkoa avatessa. Takaisin. Ei katoksen ulkopuolella, ei katoksessa. Roskalaatikkoonkin kurkistin mutta ei näkynyt pimeässä. Siellähän se tietysti, ajattelin.

Hanskaa ei löytynyt mutta sen sijaan huomasin katoksen lattialla läpyskän, jolla pääsee sinne autohalliin. No mutta hyvä, ellei kerrassaan mainiota, ajattelin, sillä muuten en olisi päässyt autolle enkä ajoissa töihin ja kahdeksan kokoukseen.

Hanska puuttui silti edelleen. Hakemaan uusia kotoa. Pakkasta sen verran kuitenkin. Takaisin. Hissiin. Viidennen kerroksen nappulan painallus. Alistuneena, ehkä vähän harmistuneena katseeni osui hissin peliin. Vastaan tuijotti näköiseni tyyppi, jolla roikkui hanska hampaissa.

Kun sitten vihdoin pääsin autohallin hissille, seisoin monta minuuttia tuskastuneena odottamassa hissiä, jota en ollut lainkaan painanut tulevaksi.

Töistä tullessani havainnoin, että edessä olevan risteyksen liikennevalot vaihtuivat. Lempeä jarrutus. Pysähdys. Odotusta. Lisää odotusta. Jopas kestää, ajattelin. Kunnes huomasin, että olin pysähtynyt vihreisiin.

Kotona paniikki, että no nyt on lompsa hukassa. Katson kaikki vaakapinnat. Katson jääkaappiin. Huomaan, että lompsa on kädessäni.

Lääkkeet!


Enää loppurutistus ja sitten piste

Siitä hetkestä, kun taivas putosi niskaan rintasyöpätietona, on kohta kahdeksan kuukautta. Vain kahdeksan. Jo kahdeksan. Toisaalta se on ikuisuus, toisaalta aika on mennyt nopeasti. Sytostaattihoitojen loputtua aika tavallaan pysähtyi. Hoitojen ajan elin kolmen viikon jaksoissa. Sitä aikaa edelsi sopeutuminen leikkauksesta, sitä edelsi odotusaika leikkaukseen, jota edelsi paniikkiaika.

Huomaatteko? Ajanlaskuni on syövän ajalta takaperäistynyt. Oli se normaali, entinen, kronologinen aika ennen tätä syöpää ja on tämä takaperoinen aika nykyisyyden ja syövän välissä. Ihan kuin minulla ei olisi ollut ajatusta tulevaisuudesta tuona aikana. Tuotapa en olekaan aiemmin tajunnut. Elin vain hetken kerrallaan, ilman tulevaisuutta.

Jotenkin tyhmyyksissäni kuvittelin, että kun hoidot loppuu, tukka kasvaa samaan tahtiin kuin se yleensä kasvaa. Ja alkaa kasvunsa heti hoitojen loputtua. Ja sentin kuukausikasvu, se normikasvu, jota oletin, tarkoittaa, että minulla on suunnilleen näihin aikoihin tukka päässä. Voin kertoa, että eipä ole. No vähän vauvan tukkaa on. Joulun jälkeen muuten vasta alkoivat ripset lähteä ja tänään huomasin, että jossain välissä kulmakarvatkin olivat hävinneet. Kun en niihin niin varsin kiinnitä yleensä huomiota, en ollut huomannut, ettei niitä ole.

Jotenkin myös oletin, että kun nuo raskaammat hoidot on hoidettu ja on vain tämä hormonien alasajo jäljellä, voisin sanoa, että olen sairastanut syövän. Ja että olen nyt toipunut ja että olen terve. Vaan kun en osaakaan sanoa niin. Kun en tiedä. Ei kukaan ole sanonut, että se oli nyt siinä ja että olet sen kukistanut. Nyt jos kysytään, niin jään empimään, käytänkö mennyttä muotoa vai en. Toisaalta en voi sanoa preesensissäkään. Olen välitilassa.

Ehkä sitten uskallan sanoa selättäneeni syövän, kun korjausleikkaus on tehty toukokuun alkupuolella. Sitten ehkä uskallan katsoa eteenpäin ja sanoa, että se oli siinä. Että nyt neitiseni, leuka vasten rintaa ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Johonkinhan minun on piste laitettava. Laitan sen siihen.


Nainen ja poliisi

Se aamu oli sumuinen ja loskainen. Veden sekaista räntää tihkutti ja näkyvyys oli kehno. Nainen ajeli varovasti. Hän piti erityisesti huolen turvavälistä. Koskaan hän ei myöskään ryntäillyt valtaväylällä vasemmalle kaistalle ohittelemaan. Mikäpä kiire hänellä.

Kun jo useampi edessä ajava oli vaihtanut kaistaa, hän tajusi, miksi. Jonon keulana oli hyssytellyt traktori. No, ajatteli nainen, hänhän kääntyy ihan kohta ja traktori varmaan jatkaa valtaväylää, joten ei viitsi ohittaa. No ei jatkanut, vaan kääntyi samaan suuntaan. Äh, ajatteli nainen, eipä viitsi nyt tällä pätkällä enää ohittaa, risteys on ihan tuossa edessä, varmaan se kääntyy toiseen suuntaan. No ei. Ei vieläkään, on tämäkin, ajatteli nainen. Vihdoin nainen päätti sen ohittaa, kun oli kaksi kaistaakin mäen päälle saakka käytössä. Noin. Ja kaasutti sitten reippaasti takaisin omalle kaistalleen, kun vasen kaista loppui.

Edessä nainen näki jotain hässäkkää. Huomioliivejä, punaista valoa ja autoja tienvarsi täynnä. Mitäköhän tuolla tapahtuu, ajatteli hän. Oho. Poliisihan se ja osoittaa punaista valomiekkaa, että tien sivuun. Ja sitten puhallus. Ja poliisi sanomaan, että oli vähän ylinopeutta tuossa mäessä sinulla, niin että pitäisi tuonne poliisiauton takapenkille.

Takapenkillä nainen oli sanaton. Sitä häpeän määrää. Istua nyt poliisiauton takapenkillä. Hän. Kunniallinen ja nopeusrajoituksia aina täsmällisen neuroottisesti noudattava ihminen. Nainen tunsi itsensä niin noloksi ja nöyryytetyksi, että meni ihan sanattomaksi. Ketuttikin tietenkin. Miksi pitikin mennä ohittamaan se traktori. Jumankauta, hänhän ajaa aina nopeusrajoitusten mukaan ja sen kerran, kun menee hiukan yli ja ihan vaan siksi, ettei olisi tulppana, niin eikö siinä ole tutka. Eikö noillakaan ole suurempia rikollisia etsittävänä, kiroili nainen mielessään. Ja kaikki ne saamarin autot, jotka ajoi ainakin kahdeksaakymppiä, miksei ne ole nyt tässä tien vieressä. Miksei poliisi ollut silloin siellä.

Onneksi takapenkin aiheuttama hämmennys ja häpeä oli niin totaalinen, etteivät ajatukset päässeet puheeksi asti. Mielessä kävi nimittäin puolustautua, ettei hän koskaan ajanut tässä neljääkymppiä. Eikä hän edes tiennyt, että tässä on neljänkympin rajoitus. Olisivat vielä mätkäisseet rikesakon triplana.


Hei sinä kyttääjämummu, hanki elämä

Tänä aamuna minua suuresti ilahdutti kototaloni alaoveen teipattu aanelonen, jonka sisällön tarjosi korrekti nuorimies alakerrasta. Hän on muuttamassa pois ja siksi autonsa on ollut muutaman kerran pihassa hetkellisesti parkkeerattuna kellaritavaroiden tyhjentämisen helpottamiseksi. Kerrostalomme omakyttääjä oli iskenyt heippalapullaan ja lisäksi soittanut poliisit sakottamaan.

Kirjeessään poismuuttaja kyseli, keneltä hän voi kysyä lupaa, kun kuun vaihteessa joutuu peräkärryllään hakemaan sohvan ja muut isommat tavarat. Yleinen parkkipaikka kun on korttelin päässä mutta se on aina täynnä. Lähin paikka, jonne ehkä voisi saada autonsa muuton ajaksi, on läheisen kaupan piha puolen kilometrin päässä. Lupakäytäntö olisi hänen kiva saada tietää, on nimittäin aika raskasta kantaa esimerkiksi pesukonetta niinkin pitkä matka.

Olen itsekin joutunut kyseisen kyttääjän uhriksi muutaman kerran, kun en ole jaksanut sieltä korttelin päästä kantaa isompia tavaroita. Kerran sama mummu halusi tarkistaa roskapussini, etten vaan vie mitään luvatonta. Mummeli on laputtanut talon seinät ja roskiksen täyteen neuvoja ja kieltoja. Kerran täti päivysti pari tuntia pihassa nähdäkseen, kenen auto oli siinä parkissa. Nyt hän on sitten mennyt niin pitkälle, että ihan poliisille asti on ilmoittanut. Miten se hetkellinen parkkeeraus ketään haittaa. Häntä nyt erityisestikään, kun ei ikkunastaan edes näe sille pihaosuudelle, jonne auto on mahdollista hetkeksi jättää. No ehkä siitä aiheutuu vaivaa, kun pitää kurkotella putoamisvaarassa parvekkeelta kaula pitkänä. Talvella on kylmäkin.

Eikö näille kyttääjille mikään riitä? Ymmärrän, että kun sitä elämää ei ole, niin jostainhan ne kiksit on hankittava. Mutta että jumaleisson. Seuraavan kerran, kun se mymmyskä tulee minulle huomauttamaan siitä viidestä minuutista, jonka auto on pihassa, kun heitän jonkun painavan tavaran sisälle, niin sanon, että kiva, että tulit auttamaan. Ja jotta voinkin nyt viedä auton tonne parkkipaikalle, kun tulit kantoapuun.

Eikö niillä poliiseillakaan ole parempaa tekemistä kuin ajaa periferiaan sakottamaan viatonta pihaan parkkeeraajaa jonkun häiriintyneen mummon soiton perusteella? Ja eikö muka muutto ole huoltoajoa, joka pihaan on sallittu?


Rakas VR:n asiakaspalauteautomaatti

Matkustin seuralaiseni kanssa jouluksi sukulaisiin pohjoiseen. Joulu oli mainio mutta samaa ei voi sanoa matkan kummastakaan suunnasta. Makuuvaunuhyttejä ei enää saanut 21.10. tilatessa, joten pakko oli ottaa istumapaikat. Mutta ei sekään ihan mennyt kuin Strömsössä, josta johtuen lähetin terveisiä VR:lle:

Miten on mahdollista, että 2 henkilön istumapaikat yöjunassa Tre-Kemijärvi 21.12. (tilattu 21.10.) löytyivät junan ”karjavaunusta”? Junassa oli uudempikin vaunu. Miksi ajoissa matkansa tilannut sai paikan vanhasta vaunusta? Asemalla puoli tuntia ennen junan lähtöä automaatista lippunsa ostanut henkilö istui uudessa, tilavammassa vaunussa yksin kahden hengen paikalla. Tai siis nukkui, koska oli kahden hengen paikka käytettävissä.

Miten on mahdollista, että samassa tilauksessa, siis edelleen 2 hengen lippuun yhtä aikaa tilatut istumapaikat takaisin tullessa 28.12. oli aluksi sijoitettu erikseen, ei vierekkäin? Kun huomasin tämän, sain uudet, vierekkäiset paikat mutta vasta siis erikseen asiasta valittaessani ja maksulliseen numeroon soitettuani, tottakai. Ja taas siitä samasta karjavaunusta. Vaikea uskoa, että koko uusi vaunullinen oli tilannut lippunsa ennen 21.10.

En myöskään keksi, miten voisi kankeammaksi palvelun tehdä: paikkalippuja ei saanut yhdellä, eikä tässä tapauksessa vielä kahdellakaan puhelinsoitolla, saati samaan aikaan tilauksen kanssa. Kuitenkin asiakaspalvelija sanoi, että järjestelmä on nämä teille varannut, kun valitin erillisistä paikoista. Jos järjestelmä ne kerran varaa, niin miksei järjestelmä ilmoita vaunua ja paikkoja saman tien vaan ne pitää erikseen maksullisesta numerosta pyytää 30 päivää ennen junan lähtöä? Miksi järjestelmä varaa erilliset paikat yhdellä kertaa kahdelle yhdessä matkaavalle henkilölölle junalippuja tilatessa, kun junasta kuitenkin löytyy vierekkäisiäkin paikkoja niitä erikseen tiedusteltaessa?

Ja kauniiksi lopuksi tämä palaute ei lähtenyt vaan järjestelmässä on virhe.


Uutta kohti vaikka syän märkänis vai miten se nyt meni

Ei mitään uutta taivaalla sen paremmin kuin sen rannallakaan. Sain marraskuussa sitkeän nuhan, jota seurasi vielä sitkeämpi yskä, jota seurasi ennenkuulumaton kuume. Ja kaikki päällä yhtäaikaa. Kävin verikokeissa ja todettiin ennen kokematon anemia. Edelleen päälläni peuhaavat kaikki edellä mainitut plus kurkkukipu. Olen rättipoikki. En jaksaisi muuta kuin nukkua nukkua ja nukkua.

Tukka kasvaa tuskastuttavan hitaasti. Tai eihän se oikeasti edes kasva. Muutama karva sojottaa päälaella. Jotenkin kuvittelin tukan lehahtavan valtaisaan kasvuun heti, kun hoidot loppuivat. Vaan eihän se jaksa sekään. Masentaa sekin vaikka en sitä myönnä. Paitsi että juuri myönsin.

Mutta jotain hyvääkin: hormonihoito ei ole tehnyt minusta kävelevää hirviötä tai lehahtelevaa mummua. Joko olen ollut sellainen/tällainen aina tai sitten olen vaan niin lamassa, etten jaksa edes hirviöityä. Hyvä niin. Anemiasta jotain hyötyä.

Vaan en valita. Kaikki edellä oleva oli vain toteamusta. Pahemmin voisi olla, paljon pahemmin. Bikken tarina valvotti yhden yön.