Archive for marraskuu, 2012

Aistien armoilla

Makuaistin muuttuminen, osin täydellinen katoaminen, ei tunnu kovinkaan merkittävältä sivuvaikutukselta. Etukäteen ajattelin jopa, että mainiota, eipä tule syötyä -> eipä liho. Hah. Ei mennyt taaskaan suunnitelmien mukaan.

Jokaisen sytohoidon jälkeiset kolme viikkoa ovat olleet haastavia, sillä mitään ei ole pystynyt syömään. Silti kaikkea on tehnyt mieli. Ja koska mieli, pakko yrittää. Nyt olen jo oppinut, että kaikki rasvaiset jutut ovat todella etovia. Tähän ryhmään kuuluvat suklaat, juustot, makkarat, rasvaiset kalat ja voileivät. Ei vaan pysty. Niiden syöminen tuntuu kuin nielisi munkinpaistorasvaa. Suolaa en maista lainkaan. Pippuri sen sijaan maistuu kaiken yli. Ja erittäin pahalle. Niinpä esimerkiski kermapippurikastike, entisen elämän suuri herkkuni, on jo pelkästään ajatuksena mahdoton.

Entäpä sitten hajuaisti. Sitä on toisaalta mauttomuuden korvikkeeksi niin, että olen oksentaa, kun joku kävelee tupakoiden ulkona kymmenen metrin päässä. Tai kun joku toinen on hölvännyt hajuvettä. Tai kun työpaikan kahvipöydällä oli raaputettava hajuvesinäyte. Tai kun kuljen kebabbilan ohi. Tai jos joku taloyhtiössä on paistanut ihan mitä tahansa. Olisin voinut viettää syksyni huumekoirana ihan kevyesti.

Yllä kerrotuista syistä ruokalistani on koostunut koko syksyn lähinnä keitetyistä kananmunista, keitetystä makaroonista ketsupilla, karjalanpiirakoista ja riisipuurosta. Niiden suutuntuma ei tunnu pahalta ja ne eivät maistu eivätkä haise oikein miltään. Välillä sitten intopäissäni lähden revittelemään ja yritän maustaa makaroonia jotenkin. Juuri äsken piti heittää kolme satsia pastaa roskiin, kun luulin, että pestopasta voisi olla hyvää. Ei. Hyvää. Päivää. En ole koskaan maistanut mitään niin kuvottavaa.

Mutta. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: en ole koskaan odottanut joulua näin paljon. Mmmmmm….. Kinkkua, graavilohta, perunalaatikkoa, rosollia (ilman sipulia), puikulaperunaa ja kinkunlientä päälle. Ehkä vihreitä kuulia jälkkäriksi. Ja suklaata, aah.

Ja glögiä. Koko syksyn olen ollut uskollisen alkoholiton. Olen ansainnut muutaman glögin. Eikö?


Tänään

Tänään oli viimeinen sytostaattihoito. Syksyn ajan on elämä kulkenut kolmen viikon sykleissä. On oppinut, milloin on Duracell-päivät, milloin on levottomien jalkojen päivät, milloin ei mikään maistu miltään ja milloin taas maistuu. Koko syksyn on ollut turvallisissa käsissä ja hyvässä hoidossa.

Tänään yksi vaihe loppui. Hiukan haikeaa mutta ilman loppumista ei voi alkaa uutta.

Tänään hoitaja valmistautui laittamaan naapurisängyn potilaalle tippaa juuri, kun oma tippapulloni alkoi hälyttää loppumistaan. Hälytysääni on todella kuuluva ja ärsyttävä. Hoitaja sanoi naapurille, että oota vähän, mä vaiennan ensin ton naapurin. Isoista asioita selviää huumorin ja faktojen, joskus rankkojenkin, tasapainottelulla. Taitolaji.

Tänään on hyvä päivä ajatella.

Mikä on suurta ja mikä pientä elämässä. Mikä on merkityksellistä, ja mikä merkityksetöntä. Näitä voisi ajatella useamminkin.


Ihmeparantuminen

Minusta on hyvää kyytiä tulossa vauhko. Tarkkailen koko ajan kehoani: polvessa tuntuu kipua (onkohan siinä etäpesäke vai olisko se vaan se pyöräily), niska on jäykkä (ettei vaan olisi etäpesäke peräti aivoissa tai voisko olla ihan vaan huono työasento), vatsaa kipristelee (oliskohan etäpesäke tai sitten se on se kaalisalaatti). Olisko kuitenkin. Tai no. Mutta silti…..

Eilen pisti rintaan koko päivän, siis tähän jäljellä olevaan läskin kappaleeseen, ja enkö kauhusta jäykkänä jo, että no niin, se on nyt sitten menoa. Olin jo järjestämässä hautajaisia, kun pääsin kotiin riisumaan virkanaisvermeet. Ja kas. Pistäminen loppui kuin seinään.

Ihmeparantuminen: rintsikan kaarituen kanavastaan karannut pää se siellä pisti.


Elämää elämän ehdoilla

Kun sairastin ensimmäisen syöpäni, minä tosiaan sairastin sen. Menneessä aikamuodossa. Se leikattiin ja sädetettiin ja siinä se. No big deal. Jos tuli puhe sairauksista, niin sanoin, että minulla OLI rintasyöpä. Kontrollien aikana tietenkin apina istahti olkapäälle ja sen hetken pelotti mutta sitten apina meni pois. Pää pystyssä jatkoin kohti uusia seikkailuja.

Tokihan syöpä on kulkenut mukanani mutta kuin kiltti pieni huomaamaton koira. Se ei hauku eikä kaki lattialle. Koskaan en ole osannut siihen suhtautua peläten. Nyt, toisella kerralla, koira on paljon isompi ja pelottavampi. Niin pelottava, että en ole varma, pystynkö sitä taluttamaan.

Takeltelen joka kerta, kun pitäisi käyttää jompaa kumpaa aikamuotoa syövän yhteydessä. Sairastinko minä sen vai sairastanko? Missä kohtaa uskallan käyttää taas mennyttä aikamuotoa? Vai uskallanko koskaan?