Archive for lokakuu, 2012

Ääret

Kerron teille salaisuuden: en ole yli-ihminen. Tänään alkoivat kyyneleet yllättäen valua työpäivän päätteeksi. Vain muutama empaattinen ja rohkaiseva sana mailissa ja siinä ne oli, kyyneleet näppiksellä.

Viisi kuukautta sitten itkin edellisen kerran.

Sitä niin luulee olevansa reipas ja vahva. Mutta ääret ne on vahvallakin lasilla.


Normipäivä

Eilen oli sytkypäivä ja tänään sitten korjataan satoa. Uni tuli pariksi tunniksi mutta heräsin täynnä tarmoa ja elämäntahtoa posket hehkuen. Ei tarvitse poskipunaa hetkeen aikaan. Mikä säästö: ei poskipunaa, ei shampoota, ei hoitoainetta, ei hiusvaahtoa, ei hiuspuuteria (sic!), ei hiuslakkaa eikä etenkään aamun föönaamista. Tulen vielä kaipaamaan näitä aikoja. Hiuksiksi kiedoin tänään huivin rannelenkkisysteemillä. Nyt minulla on huiviponnari.

Johonkinhan ylimääräinen aika täytyy käyttää. Tänään pesin aamulla ennen töihin lähtöä auton. Nyt aloittelen työpäivää hihat ja lahkeet märkinä. Posket edelleen rusottaen.


Oman elämänsä ohikulkija

Olen natiaisesta lähtien tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi. En ollut koskaan oikein kiinnostunut samoista asioista kuin ikätoverit enkä hirveän sosiaalinenkaan luonnostani ollut.

Yritin toki olla samanlainen kuin muut. Yritin opetella polttamaan, juomaan ja käymään diskoissa. Yritin leikkiä sellaista, jollaiseksi kuvittelin muiden minut haluavan. Melko huvittavaa sinänsä, kuvitella, että joku olisi minun erityisesti halunneen olla jotain. Minun, joka olin muille pelkkä sivustakatsoja. Se, joka valittiin pesäpallojoukkueeseen viimeisenä ja jonka tärkein tehtävä oli tehdä matikan tehtävät, jotta muut saattoivat ne kopsata.

Aikuisena jatkoin samaa tuttua polkua. Yritin miellyttää kaikkia ja siinä sivussa kävelin itseni ohi toistuvasti. Unohdin itseni vuosiksi. Ihan liian moniksi vuosiksi. Nyt aikuisena vasta olen huomannut itseni. Nyt vasta olen poiminut itseni elämäni sivusta, katsonut itseäni silmiin ja kysynyt, että kuka sinä olet. Mikä sinä tahdot olla?

Oman elämäni laivan kapteeni, vastasin itselleni. Se minä halusin olla ja hyppäsin laivaani.


Koirantaluttaja

Rintasyöpä on kuin lemmikkikoira. Ihan nuorena se poukkoilee talutushihnassa, haukkuu ihan kaikkea ja ryntäilee hihnassa niin, että sen henki salpautuu. Haastavana ja huomionhakuisena se vaatii kaiken huomiosi ja huolehtimisesi. Et saa siltä hetken rauhaa. Siinä se on, kaiken aikaa läsnä ja katsoo sinua silmiin vaativana.

Mitä vanhemmaksi se tulee, sitä säyseämmin se kulkee mukana. Jossain vaiheessa sen vierellä kulkemiseen tottuu niin, ettei sitä päivittäin noteeraa. Vuosien päästä lemmikkikoira on enää hämmentävä muisto. Muisto, joka ei kuitenkaan koskaan jätä. Se kulkee perässä kuin varjo. Aina. Välillä se vaatii huomiota mutta sitten taas välillä sen voi unohtaa pitkiksikin ajoiksi. Vaikka se on hiljaa, tiedät, että se on siellä.

Minun lemmikkikoirani on nyt oppinut jo olemaan panikoimatta ja ryntäilemättä turhaan. Öisin se nukkuu koiranunta ja pitää emäntäänsä välillä hyvinkin varppeilla. Päivisin se istuu työhuoneen nurkassa ihan hiljaa. Välillä se sieltä raottaa toista silmäänsä ja muistuttaa, että täällä ollaan.

Vuodet koirantaluttajana ovat opettaneet nöyryyttä. Uusi koira on helpompi opettaa tavoille, kun on kokemusta ennestään. Vaikka uuden koiran odottamaton tuleminen taloon onkin shokki, siihen sopeutuu nopeamiin. Ja se sopeutuu emäntäänsä.

Asioiden kanssa on vaan opittava elämään.


Tärkeysjärjestys

Tunnustan. En välttämättä aina jaksa ihan täpöllä olla intopiukeana aivan kaikkiin jonninjoutaviin tehdäänpä-tämmöinen-selvitys-ja-eiköhän-perusteta-myös-työryhmä-juttuihin.

Useimmiten asiat on, kuten ne on. Ne ei muutu siitä miksikään, että teetetään PowerPointti, Exceli, esitelmä, analyysi ja kartoitus tilanteesta ja puidaan vuoden verran päivänselvää asiaa työryhmässä, jonka lopputulema on lausunto, joka arkistoidaan myöhemmin koskaan löytymättömiin.

En minä sillä. Teen ihan mielelläni, siitähän minulle maksetaan. Mutta, jos saan pyytää, käyttäkää edes niitä tekemiäni laskelmia johonkin. Älkää vain pyytäkö sen tähden, että teistä on kiva hipata, kuka on suurin pomo ja kuka saa käskyttää ketä kuinkakin paljon.

Minussa herää jonain päivänä vielä vastustamaton halu laittaa esityksiin puutaheinää ihan vaan sen tähden, että saan nauraa olemattomaan partaani ja huvittua siitä, että kukaan ei huomaa, kuinka pässiä viedään. Jos olisin käskytysjonon kärkikaartia, olisin huolisani, miten helppo minua olisi huijata, jos en hallitsisi perusasioita.

Kivet. Komentokorsulle johtavan polun varsi. Tärkeysjärjestys. Kivojen käppyröiden piirteleminen ei ihan juuri nyt ole minun tärkeysjärjestyslistallani kärkimittelöissä.


Kätevä emäntä

Peruukki on mummujen tukka. Huomasin asianlaidan syöpäosastolla perjantaina odotellessani kokeiden tuloksia kahvilassa. Nuorilla on liinat päässä. Ja miten innovatiivisia juttuja. Tuijotin liinapäitä silmät tapilla. Anteeksi kaikki, joita ehkä häiritsin. Mutta kun te olitte niin upeita, ylväitä. Sinuja itsenne kanssa.

Vierastin peruukkia jo ennen havaintoani. Se on kylmällä kylmä, sisällä kuuma hattu, sitä pitää kaiken aikaa nykiä kohdilleen ja silmälasien sankat saavat peruukin näyttämään kuivan kesän oravan korvatupsuilta. Peruukki on sanalla sanoen epämiellyttävä nailoneläin päässä.

Niinpä siirryinkin merinovillaiseen Buffiin. Aivan mahtava päähine. Eikä tässä vielä kaikki. Tuunasin T-paidasta turbaanin ja T-paidan hihoista pannan Buffille. Vähänkö kätevä emäntä.


Tuntuu kokonaiselta, koko naiselta

Huomenna on toinen hoitokerta. Vähän samanlainen tunne kuin lomalla, kun on itse ollut kohteessa muutaman päivän ja on vakiobaari ja vakioaamiaspaikka ja morjenstuttu baarimikko ja tutut reitit ja metrolla kulkeminen sujuu ongelmitta ja samaan hotelliin tulee kirkassilmäisiä uusia turisteja. Tiedätte tunteen. Sitä on jo olevinaan ihan mestari, mikään ei pelota ja on valmis kertomaan untuvikoille vinkkinsä. Sellaiselta tuntuu nyt. Varmalta ja pelottomalta. Siltä, että on jo melkein natiivi.

Menopaussin kymmenes elonvuosi pyörähti käyntiin kuukausi sitten. Enpä olisi uskonut aloittaessani, miten pitkälle jaksan. Ja miten paljon elämässä ehtii yhdeksässä vuodessa. Ja miten paljon aikuinen pystyy aikuistumaan. Ja miten paljon ystäviä olen saanut paussin kautta. Kiitos teille rakkaat ystävät. Ilman teitä ja näitä yhdeksää vuotta en olisi tässä tällaisena: sinuna minuni kanssa. Tuntuu kokonaiselta.

Tuntuu kuin olisi melkein perillä mutta ei ihan.


Kuka on tuo vieras, joka katsoo minua peilistä?

Päälaella ei ollut enää kuin pari haiventa lauantaina. Olin niin ruma, että en pystynyt katsomaan itseäni pelistä. Kävelin hetken mielijohteesta lähimpään parturiin kymmentä vaille sulkemisaikaa. Pyysin parturia ajamaan kaiken pois.

Sen pienen päätöksen hetken ajan tunsin itseni rohkeaksi. Siihen se sitten jäikin. Rohkeus. En pystynyt parturissa katsomaan suoraan peiliin. Katsoin vain itkua nieleskellen syliini tipahtelevia hiuksia.

En ole vieläkään pystynyt kuin kerran vilkaisemaan peilikuvaani. Vastaani katsoi ihan vieras ihminen. Se ei ollut minä. Se ei ollut edes nainen. Se joku katsoi minua surullisena. Sen silmissä kimalteli kyyneleet.