Archive for syyskuu, 2012

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Eilen illalla ajattelin ravistella irtohiukset pois, ettei ne ole tyynyllä ja tyynyltä nenässä. Vessan lavuaari tuli ääriään myöden täyteen hiuksia. Yhdessä hujauksessa puolet tukasta oli siinä edessäni. Olihan se aika masentavaa.

Tänään ensimmäistä päivää peruukki päässä. Työkavereista puolet ei huomannut mitään. Nyt en tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Onko mun tukka ollut aina peruukin näköinen? Vai onko peruukki aidon näköinen? Onneksi kukaan ei sanonut, että onpa sulla tänään tukka hyvin, ei ole koskaan ollut noin hienosti. Olisi ollut masentavaa se.


Liiallinen ajattelu särkee vain päätä

Eilen tullut tuhkimotarina kosketti läheltä. Vaikka tarina oli hyvin erilainen kuin omani, se meni ihon alle aika lujaa ja syvälle. Varsinkin juuri nyt, kun ensimmäiset hiukset ovat alkaneet putoilla. Tähän saakka hiusten lähtö on ollut vain teorian tasolla mutta nyt, kun näen niitä lavuaarin reunalla, olen hämilläni. Kuinka pystyn hyväksymään itseni ilman hiuksia?

Silmiä avasi ohjelman Piian lause: ”Sinun on joko elettävä sen asian kanssa tai voit märehtiä sitä. Vaihtoehdot ovat tässä.” Näinhän se on. Elämä on täynnä asioita, joiden kanssa on vain elettävä. Tai voihan niitä jäädä märehtimäänkin. Märehtiminen ei kuitenkaan asiaa edistä eikä elämää toiseksi tee, joten sehän ei ole mikään vaihtoehto.

Onneksi en ole ymmärtänyt märehtiä sitä, että elämä olisi nyt tässä ja loppu häämöttäisi. En vielä kertaakaan ole ajatellut, että tämä olisi kuolemaksi vaikka eloonjäämisprosentti ei tosiaankan ole se ihanteellinen sata, jota toivoisi. Ainahan siellä on se punainen häntä: 5 vuoden jälkeen elossa on 89% ja siis 11%, jotka eivät ole elossa. Ja se on vain 5 vuotta. Kyllä se pistää ajattelemaan ja siksi juuri sitä ei kannata ajatella.


Hyvästi glögijuhlat

Ajattelin viikonloppuna juhlistaa ensimmäisen viikon selviytymistä illastamalla kaverin kanssa oikein ravintolassa. Oikein viinilasillisen ääressä. Oikein sellaista parempaa, täyteläisen herukkaista, tummista tummista luumuun vinahtavaa punaviiniä ajattelin ruuan kyytipojaksi lasillisen tempaista. Mutta. Ei pystynyt. Se maistui tajunnan räjäyttävän kamalalle.

Punaviini, joka ennen hyvitteli kitalakea ja jätti jälkeensä samettisen auvon tunteen valuessaan kohti vatsaa asettuakseen sinne lämmittämään ihmisraasua syksyn pimeän koleassa illassa, käyttäytyi nyt kuin kaksitahtisella mopolla ajava teini. Viini hyökkäsi suuhun kärkevänä ja kireänä, veti suun inhon virneeseen ja jätti polttavan vanan jälkeensä kurkkuun ja lopulta jäi hehkumaan vatsaan kuin kekäle käteen.

Makuaisti on muutenkin ihan reisillä: suolaa en maista lainkaan, mikään ei oikeastaan maistu yhtään miltään, paitsi että lämpimät ruuat maistuvat pahalle ja vaisusti muistolle, miltä ruoka joskus on maistunut. Ainoa maku, jonka tunnistan on makea silloin, kun se on kylmää eikä siinä ole alkoholia. Syönen siis loppusyksyn Ekströmin mansikkakiisseliä pursokermavaahdolla.

Tajusin juuri, että glögijuhlat eivät taida tänä syksynä olla mun juttu.


Ihan tavallisia asioita

Herätysradio soittaa klo 06:45. Muistutan itseäni, että täytyy vaihtaa asemaa. Muistutan samasta seikasta joka aamu muistamatta illalla suorittaa.

7:00 suihku, lehti oven takaa, tukkaan vaahdot ja silmäys yön jättämiin uriin kasvoissa: ihan samat kuin eilen. Hyvä.

7:15 aamukahvikone käyntiin, lehti levälleen pöydälle, jugurtti, leseet, aamuteevee auki. Lääkkeet.

7:45 lehti keräyslaatikkoon, silmät päähän, tukka törhölleen ja vaatteiden arpominen: otanko mustat vai mustat farkut ja mustan vai mustan paidan. No, menköön mustilla tänään.

8:30 autohallia kohden. Huomaan, että oven magneettiläpyskä on jäänyt autoon, jonne pääsen vain hinkkaisemalla autohallin ovenpieltä juuri sillä magneettiläpyskällä, jota ei ole, koska se on autossa, jonne en pääse sitä hakemaan. Kierränpä ulostulo-ovelle kytikseen.

8:40 livahdan luiskasta halliin muina naisina. Ajan vartin matkan töihin. Parkkaan.

9:00 sähköpostien katsastus, vastaamisia. Kolme ongelmaa. Roska, roska, roska. Kahvia.

9:30 uusi ongelma asiakkaalla. Kiire. Hämmästelyä. Ratkomista. Ratkaisun ylpeyttä tuntiessani en huomaa vatsan kurnimista. Huutaa aamupalaa. Tai ne on ne leseet, nyt ne puhuttelee.

11:00 lounas: kaurapuuroa. Suola on loppunut kahvihuoneesta. Puuro maistuu sateeseen unohtuneelta edellissyksyn villasukalta. Vatsa kiittää.

11:15 sähköpostia. Kohteliaisuuspäissäni kirjoittelen kohteliaasti ja viilaan pientä vitsintynkää väleihin. Vastaukset ovat yhtä kohteliaita. Saan asiani ajettua.

13:00 rupattelua työtoverin kanssa.

13:05 puhelin soi, näyttää tulevan Englannista. Onneksi puhuu suomea. Silti en ymmärrä. Puhuu tekniikkaa.

13:15 yritän edelleen ymmärtää.

14:00 ongelma ratkaistu. Työtoveri tuo kakkua viran saamisen kunniaksi.

14:15 kakku oin hyvää.

15:00 vieras Hollannista. En jaksaisi ymmärtää. Onneksi ei puhu tekniikkaa.

15:30 haen kollegan apuun ymmärtämään. Kiva ohjelma. Ostaisin.

16:00 vielä ehtii kolme sähköpostia lähettää. Aamun kohteliaisuusmoodi on jäänyt päälle.

17:00 autoon, kauppaan. Leipää, jugurttia, kaurapuuroaineksia. Vatsa kurnii.

18:30 mieleen välähtää kuva viikonlopun illan kuiheesta: lähiön lämmintä ja pimeää syysyötä puhkoo kävelytien valot. Järvi ottaa kuutamon kuvaa pintaansa. Edestäpäin kuuluu nuorisomölöä. Kävelytien leveydeltä lähestyy joukko keskenkasvuista poikaa, joiden miehuusuho on korkeimmillaan. Pelon häivähdys käväisee rinnassa. Pitäisikö väistää. Juuri silloin kajahtaa takanani jyhkeä bassoääni:

Laps´ Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa! Sill´ leipä vieraan karvast´ ois ja sana karkeaa. Mä kohta vihastun ja silloin ei oo kellään kivaa

Nuoriso hiljenee hämmentyneenä. Rauha laskeutuu lähiöön.

18:40 hymyilen. Maailma on ihan hyvä paikka.


Kehtaako tätä nyt edes myöntää

Ensimmäisestä sytkyhoitokerrastani on nyt kulunut neljä vuorokautta. Ihan hyvin on mennyt, kiitos kysymästä. Epäilin lauantaina, että minuun on laskettu pelkkää suolavettä, kun sitä odotettua Duracell-pupua ei näkynyt kylässä. Olisi ikkunat kaivanneet pesua kyllä.

Vähän nyt jopa nolottaa tuottaa pettymys kaikille vointikyselijöille, joiden ääni tursuaa empatiaa. Olisi niin kivaa kääriytyä sohvan nurkaan rypemään itsesäälissä ja voidella itseään empatian tuoksuisella ruusuöljyllä. Mutta ei. Ainoat oireet ovat olleet jalkojen lievä pistely, nilkkojen levottomuus, unettomuus ja kova vatsa.

Kova vatsa! Ole tässä nyt filmaattisesti käsi otsalla, katse kaukaisuudessa, kohtalokkaan kalpean sairas, kun ei ole esittää yhtään mediaseksikkäämpää sivuvaikutusta.


Tästä alkaa uusi luku

Eihän tässä ole hädän päivää. Aivan uskomattoman kivoja hoitajia. Paljon pahempia kokeneet potilaat ovat iloisia, positiivisia, kannustavia ja suhtautuvat ensikertalaiseen kuin lapseensa. Viereisen pedin potilaalta opin viidessä minuutissa enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana.

Näillä eväillä jos ei pöpöt lähde, niin onhan ihme. Suhtaudun suurella uteliaisuudella ja kiitollisuudella tulevaisuuteen. Minulla sentään on tulevaisuus.


Huomenna alkaa eräänlainen matka

Otin äsken ensimmäisen satsin kortisoneja. Niitä nyt kolmen päivän aikana hevoskuuri. Pitäisi estää pahoinvointia mutta teettävät kuulemma sivuvaikutuksena Duracell-olon. En pane sitä pahakseni. En tosin pidättele hevosiakaan. Mutta olen toki varuillani. Jos se iskee, niin minulla on suunnitelma valmiina: siivous ei olisi pahitteeksi.

Huominen ensimmäinen hoitojakso syöpätautipolilla jännittää. Mutta kutkuttavasti. Niin kuin uuden edessä aina jännittää. Ei pelota. Utelustuttaa enemmänkin. On kihelmöivän odottava olo: nyt se vihdoin alkaa. Kohta voin alkaa käyttää peruukkia, joita minulla on nyt kaksi. Rakas työkaveri tuo omansa. Toinen toi jäljelle jääneet pahoinvointilääkkeet. Loput halailevat, katsovat silmiin ja sanovat, että ei sun tarvi olla rohkea, ajattele nyt vain itseäsi. Minulla on ihan paras työporukka. Ja ehkä epäonnisin: kuinka monessa työpaikassa 30% työntekijöistä on sairastanut syövän? Minulla on siinä mahtava henkilökohtainen tukiverkko.

Odotan huomista kuin lapsena koulun joulujuhlanäytelmän alkua: miten pärjään, osaanko olla, kestänkö. En kai vaan ole onnistunut pettämään itseäni oikein huolella. Pitäisi kai tässä nyt vähän pelätä.


Paremmaksi pistäjät

Tiedättehän sen ihmistyypin, jolla on aina tarjota vakavampi tauti, erikoisemmat vaivat, ärhäkämmät ja isommat syövät ja dramaattisemmat kokemukset. He kysyvät kohdattaessa, että mitä kuuluu ja jos erehtyy kertomaan, niin alkaa parammaksi pistäminen.

Heillä on aina ollut käytännössä toinen jalka jo haudassa ja silti he ovat polkeneet lumituiskuissa ja neljänkymmenen asteen pakkasissa polkupyörällä 50 kilometriä suuntaansa syöpähoidoissa, jotka oli kauheammat kuin kellään. Heillä on myös ollut ainakin lapsen pään kokoiset syöpäkasvaimet ja useita useissa eri paikoissa ja hirveät kivut sekä kamalammat sivuvaikutukset kuin kellään ja niihinkin melkein ovat kuolleet. Poikkeuksetta heitä on aina myös hoitanut sairaalan ylin johtaja-professori-lääkäri-huippututkija, koska heidän tapauksensa ovat niin erikoisia.

Jos paremmaksi pistäjillä ei ole omaa tarinaa tarjottavana, niin löytyy joku sukulainen, työtoveri tai naapuri, joka kuoli just tollaseen syöpään. Kärsittyään ensin helvetilliset tuskat, sairaalabakteerin, amputaation ja sairaalassakin se unohdettiin käytävälle.

Kirjoitti: mea 11:33 | Jälkipuheet (12)


Kolmen kuukauden kasvupyrähdys

Huomaan menneiden kolmen kuukauden muuttaneen minua. Minähän olen ollut se, joka olen murehtinut omat, naapurin, sukulaisten, työkavereiden, niiden lapsien, asiakkaiden, kummin kaimojen, Prisman kassan ja naapurirapun kyttääjämummun mielenterveyden tilan ja asiat. Menneet ja tulevat. Tapahtuneet ja mahdollisesti tapahtuvat. Ja niitä tehtyjä ja tekemättömiä töitä olen tietysti ennen kaikkea murehtinut yökaudet. Enää en murehdi.

En edes hermostu enää. Ei lähde kiperää postia enää minulta, kun asiat on tehty minun mielestäni väärin. Väärinhän ne tehdään edelleen mutta enää en välitä. Onko tämä nyt sitä ihmisenä kasvamista.

Paitsi että edelleen ehkä vähän ottaannun, kun minua päin kävellään. Jonain päivänä jään paikalleni seisomaan enkä väisty. Katsotaan, kenen pokka kestää kävellä päälle. Töissä sanoivat, että se johtuu siitä, että ne ei huomaa, että siinä on edessä 156 senttiä ihmistä, kun ne katsoo yli. Voi olla. Ehkä minun täytyy kasvaa ihmisenä vielä vähän lisää.