Archive for elokuu, 2012

Pääasioita

Tänään minulla oli sovittuna aika peruukin sovitukseen. Menin sinne innostuneen jännittyneen odotuksen vallassa: ties miten ihana minusta tulisi, kun voisin valita ihan minkä tahansa tukan, olla juuri sen näköinen kuin haluaisin. Mutta. Kaikki näytti minun päässäni ihan kauheilta. Hirveitä isoja pehkoja.

Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että minulla on todella pieni pää ja kaikki tukat oli liian isoja paitsi hiuksiltaan, myös siltä pääkopaltaan. Lopulta jäi vain yksi vaihtoehto: se, jossa on lyhyin tukka ja on kaikkein pienin ympärysmitaltaan. Paitsi että se oli väärän värinen. Oikeampi on tilauksessa. Ja hiukan isohan sekin on. Tyhjää jää päälaelle mutta ehkä pieni ilmatila ei ole pahitteeksi. Joskus saattaa nimittäin olla ihan hyvä, että on ilmaa päänahan ja tukan välissä. Ei tukka nouse välittömästi pystyyn. Joskus on nimittäin sellaista ilmapiiriä, että saattaa olla mahdollista sekin.

Pieni pääni aiheutti aikanaan ylioppilaslakin ostossa ongelman: niin pientä hattua ei pikkukaupungin Sokoksessa myyty. Ostin pienimmän ja laitoin talouspaperista taittelemiani suikaleita sinne hikinauhan sisään. Sittemmin en ole sitä käyttänytkään.

Kerran Erityisavustaja rapsutteli tukkaani (kaikestansa ihaninta, mitä tiedän, on se) ja sanoi, että sulla on kiva pää. Minähän tietenkin ajattelin, että tarkoitti, että se on kivasti sievä tai että sen sisällä on kivoja ajatuksia. Ei. Hän tarkoitti, että se on kivan pieni.

Kuulin lenkillä (kyllä, olen käynyt jo kahdesti lenkillä) radiosta viisauden, josta yritän pitää kiinni: elämän vastoinkäymiset eivät ihmistä masenna ja lannista vaan se, miten niihin asennoituu.


No niin, son menoa nyt

Ensimmäinen hoitokerta on 14.9. Niitä neljä kertaa, kolmen viikon välein. Sitten viisi vuotta hormonihoitoja, joilla on ihan kivat sivuvaikutukset. Ja tämä siis sen päälle, että tästä myrkkysatsista kuulemma kasvaa kihara tukka. Jouluna voin värjätä sen punaiseksi ja reunat valkoisiksi. Bad afro -tonttu. Olisko kysyntää?

Ja lisäksi ihan älyämisen rajoille asti tietoa. Melkein tarvitsen excelin. Enää en ihmettele, miksi lääkäri ihmetteli, ettei mulla ole saattajaa. Saattaja? Mihin minä sitä tarvitsen, kysyin. Nyt tiedän. Olisi tehnyt muistiinpanoja.

Päätin niiltä sijoiltani mennä parturiin. Pyysin lyhyen tukan, koska kuukauden päästä sitä ei kuitenkaan ole. Sitä kertoessani ääni sortui vaikka olen asian kanssa muka sinut. Niin se on pinnassa. Ettei ihan kuitenkaan.

Nyt palelee korvia ja niskaa. Pelistä katsoo ihan outo ihminen. Hyvä totutella. Kampuri tarjosi tarjouksena lopuksi etuseteliä, jolla saisin loka-marraskuun aikana 10 euron edun, jos ostan tuotteita. En ottanut. Joku roti.

Näytän nyt Leena Harkimolta vaikka halusin näyttää Pirjo Nuotiolta. Mutta ei sen väliä: kuukauden kuluttua näytän herra Ylpöltä. En muuten valittaisi, jos näin kävisi.


Valoa kohti

Olen niitä ihmisiä, joilla on tapana pilkkoa asioita osiinsa. Kun ajan pitkää matkaa, jaan sen pätkiin: puoli tuntia motaria, sitten 10 minuuttia kahvipaikkaan, siitä kaksikymmentä minuuttia puolimatkan kohdalle, sitten puoli tuntia ajoa eli sitä varsinaista matkaa ja sitten onkin enää puoli tuntia motaria. Parin tunnin matka puolessa tunnissa.

Sama on tämän sairauden kanssa. Ensin oli yksi kuukausi sopeutumista ja paniikkia ja itkua, sitten toinen toipumista ja kolmas täydellistä unohtamista, lomaa, pään tasoitusta. Nyt olen uuden matkan edessä mutta senkin olen jo jakanut osiin: sytostaattihoito, toipuminen, uusi leikkaus, toipuminen, uusi tukka. Sitten onkin jo kesä. Näin matka tuntuu lyhyeltä. Senkun siirryn etapilta toiselle.

Ahdistus ja paniikki kesäkuuden ajan, jolloin mitään ei tapahtunut ja olin yksin pääni kanssa, oli kyllä ihan omassa sarjassaan. En muistanut, ettei sellaista kannata panikoida, jolle ei mitään voi. Leikkaus ei ollutkaan sitten enää yhtään mitään ja rinnan menetys oli yksi kärpäsen kakka lauseen lopun pisteen vieressä: sitä kukaan huomma ja itse en välitä. Rumahan se on mutta sen kanssa elää.

Leikkauksen jälkeen on ollut jokainen päivä toistaan parempi, aurinkoisempi ja kevyempi. Kaikki tästä eteenpäin on kotiin päin. Miten se mun mustalaismummoni sanoikaan: se, mikä ei tapa, vahvistaa. Ja sitten mummo puhalsi polveen, jonka olin röntynyt rikki. Ja oikeassahan mummo oli: olen kaatunut polven lukuisia kertoja sen jälkeen ja siihen on vaan arpia tullut. Se on se minun parempi polveni, sille minä aina kaadun. Tänäkin kesänä kahdesti.

Mummo sanoisi nyt, että parempi kalju terveen ihmisen päässä kuin metri multaa rinnan päällä vaikka kuinka kauniin arkun ja muistotilaisuuden pitäisivät. Mitään siitä itse kuitenkaan kuule.

Näillä mennään. Kohti uutta osaa näytelmässä. Esittelisiköhän takakansi tämän naisen kasvutarinaksi, No, joka tapauksessa. Ihan pistetään tunteen palolla ja mutulla menemään.


Ennen unohdin salasanat, nyt sairauden

Ennen unohdin lomalla salasanat. Nyt unohdin aika ajoin sairauteni. Jopa niin perusteellisesti, että ostin eilen jättipakkaukset hiusvaahtoa ja -lakkaa. Ja nyt siis puhutaan JÄTTIpakkauksista. Vasta aamulla muistin, että ai niin.

Lomaa on vielä viikko, joten onnistunen unohtamaan myös ne salasanat.


Uneton

Kello on puoli kaksi yöllä. Uni ei tule. Taaskaan. mikä on tavallaan ihan hyvä, sillä kun se viime yönä käväisi, niin heräsin omiin apua-huutoihin. Ei ollut ensimmäinen kerta. Lomalla, siis ihan poissa lomalla, kuolin vain kerran. Heräsin siihen, että istuin sängyn reunalla, valot olin laittanut päälle: olin kuoleman kauhuissani, sillä olin unohtanut kypärän. Hetken analysoin tilannetta ja sanoin, että enhän mä täällä kypärää tarvi. Näissä unissani aina siis kuolen jostain syystä ja huudan tietenkin apua. Kypärä-unen muistan, koska se oli jopa minun unekseni outo.

Loma teki hyvää. En miettinyt sairauttani juurikaan. Se tuntui asialta, joka ei ole tapahtunut minulle. Mutta heti, kun alkoi arki, tulivat mörötkin. Viime yönä oikein koko suvun voimin hyökkäsivät. Vajaat kaksi viikkoa vielä ja ensimmäinen käynti syöpätautien klinikalla. Tuntuu epätodelliselta, ihan kuin se koskisi jotain muuta ihmistä. Möröistä päättelen, että minä se kuitenkin olen. Olikohan se kypärä-uni enteellinen.

Ai niin, ostin pari huivia kaljun peitoksi. Sitähän se mun uneni

Jos nyt yrittäisi unta, niin jokohan mörön ketkaleet olis kyllästyneet odottamaan.


Lentää lokkien kanssa

Möröt hiipivät viime yönä sängyn alta. Siinä ne tillittivät pahaenteisen näköisinä ja pitivät hereillä. Pitkin aikoihin en niitä olekaan nähnyt. Kesymmän näköisiä olivat nyt. Mutta samoja penteleitä.

Huomenna lähden möröjä karkuun. Ei ne lentokoneeseen uskalla tulla.

Rakastan lentokenttiä. Rakastan sitä vapauden tunnetta, joka holahtaa ylle, kun koneen pyörät irtoavat maasta. Rakastaisin myös lentokoneen ruokaa, jos sitä vielä saisi. Nyt on vaan sämpylä tai rinkeli. Ei se mitään, rakastan niitäkin.

Tiesittekeö muuten, että rintasyöpää tavataan eniten nunnilla ja kirjastonhoitajilla. Sietää miettiä sitä ammatinvalintaa.

Otsikko on tulevan kirjani nimi. Nyt ei enää tarvi kuin kirjoittaa se.