Archive for heinäkuu, 2012

Kasvun paikka

Miten minä en tajunnut aikaisemmin: kun kerran syto-hoidoissa lähtee tukka, niin lähtee tietenkin myös silmäripset ja kulmakarvat. Aargh. Kaikki naiseuden elementit ovat tiessään. Ei siis riitä, että rinta poistetaan.

Sanon itselleni monta kertaa päivässä, että ethän sinä muutu, olet ihan hyvä tyyppi. Minä sisälläni olen edelleen se sama ihminen. Nainen. Kaikesta huolimatta. Ehkä jopa vähän parempi. Viisaampai ainakin. Ja ymmärtävämpi. Rakastavampi.

Kun naisesta karsitaan kaikki naiseus, jää … hm. Ihminen. Joulun aikoihin voinen sanoa, että kasvoin ihmisenä. Keväällä jo ehkä saatan sanoa, että kasvoin naisena. Ja ihmisenä.


Kuukausi omaa aikaa

Sain päivämäärän: 27.8. ensimmäinen käynti syöpätautien klinikalla.

En vieläkään osaa oikeasti ajatella, millaista tulee olemaan syksyllä. Olenko töissä? Missä vaiheessa lähtee tukka? Entäs ripset? Lähteekö kynnetkin? Niitä kaikkia saa toki kaupasta, en enää ole paniikissa. Silti.

Tiedän myös, että maalis- huhtikuussa tehdän lopullinen korjausleikkaus. Tuntuu, että siihen on aikaa ikuisuus ja toisaalta sehän on ihan kohta. Silloin on pahin ohi ja pelkkää hyvää tiedossa.

Minussa asuu sitkaana velvollisuus käydä töissä syto-hoitojen aikana mutta onko se vaarallista. Onko siinä edes järkeä? Pitäisikö ajatella omaa oloa eikä työnantajan?

Olen liian kauan unohtanut elää itselleni. Tämä syöpäkö tarvittiin muistuttamaan, että minulla on merkitystä eniten itselleni? Voin hemmotella myös itseäni. Voinko sairastaa potematta huonoa omaatuntoa?

Nyt enää puuttuu osaaminen. Miten itsensä hemmottelu onnistuu, kun ei sitä ole koskaan tehnyt? Minulla on nyt kuukausi aikaa etsiä itseni ja unelmani.


Välirauhan hetki

Huomenna on kaksi kuukautta siitä, kun sain kutsun mammografian uusintakuvauksiin epäilyttävien löydösten vuoksi. Silloin tiesin heti, että olen siinä häviävän pienessä joukossa, joiden kohdalla uusintakuvaukset tarkoittavat loppuelämän muutosta. Kaksi kuukautta. Joskus kulunut aika tuntuu kahdelta päivältä, joskus kahdelta vuodelta. Voiko edes kahdessa vuodessa maailma myllertyä niin perusteellisesti kuin se on nyt tehnyt.

Olen oppinut itsestäni jotain ihan uutta. Olen nimittäin aina olllut uskossa, että olen huono sopeutuman uusiin tilanteisiin, joskus joku ehkä olisi mielellään minua kutsunut muutosvastarintaiseksi. Tai ainakin nähnyt minut tyyppinä, joka ei ensimmäisenä hihku onnesta uusien asioiden äärellä. Nyt huomaan sopeutuvani uusiin, vaikeisiinkin, tilanteisiin melko vähäisin itkuin ja mutinoin. Ensijärkytyksen mentyä huomaan jo kohta katsovani vaikeuksien yli. Haen vaikeiden aikojen valoisia puolia ja keskityn olemaan itselleni armollinen. Tätä en ennen osannut.

Nyt on pään sisällä välirauha mutta hiljaa, pään salaisimmassa lokerossa pelkään tulevaa. Se ei minussa ole muuttunut: pelkään sitä, mistä en tiedä. Pelkään, etten sopeudu. Pelkään, että hiusten lähtö on se risu, joka kamelin selän taittaa. Pelkään sytostaattihoitojen sivuvaikutuksia. Pelkään tulevaa mustaa aukkoa. Vastarannan kiiskeni on minut kuitenkin jättänyt. Nyt hyväksyn tulevan ja pelonkin keskellä haen asiasta valoisia puolia. Palan jo halusta päästä kokeilemaan erilaisia peruukkeja.


Kolmen munan kakkutaikina

Lapsena vietin kaikki kesät maalla mummolassa. Silloin paistoi aina aurinko paitsi kerran yöllä, kun salama poltti vaarin verstaan. Se oli lauantai, koska palokuntalaiset oli kaikki jossain juhlissa ja vain yksi vapaapalokuntalaisporukka tuli paloa sammuttamaan. Se sammui sitten itsekseen, kun satoi vettä. Vapaapalokuntalaiset katsoivat vierestä. Myöhemmin verstaan raunioilla kasvoi kauraa ja ruista, koska verstaalla säilytettiin vaarin viljapeltojen sadot.

Verstas paloi komeasti, koska se oli täynnä puulastua, tinneriä, maalia ja siellä oli melkein valmis soutuvene. Verstaan vintillä, jonne lapset ei saaneet mennä, oli vaarin itselleen tekemä arkku. Mutta sitähän minä en virallisesti tiennyt, koska virallisesti en ollut vintillä käynyt. En tiennyt virallisesti myöskään sitä, että vaarin mökin vintillä oli kessua, koska mummo oli kieltänyt menemästä sinnekin.

Lauantaisin paistoi siis aina aurinko. Vatkasin joka lauantai auringossa, pihan nurmikon keskellä olevan lämpimän kiven päällä savikulhossa sokerikakkutaikinaa, jossa oli kolme ylimääräistä munaa. Sain syödä yli jääneen kakkutaikinan. Se maistui pehmeältä ja lämpimältä.

Sokerikakkutaikinan vatkaamista rauhoittavampaa puuhaa ei ole. Aina, kun kaipaan lämmintä ja pehmeää lohtua, vatkaan kolmen munan kakkutaikinan. Vispilan pyörteen katsominen, vatkotuksen ääni ja vaahdon sakenemisen odottaminen rauhoittavat. En tee koskaan kakkua. Taikinan syöminen palauttaa minuun auringon lämmittämän kiven, pihanurmen tuoksun ja minkään muuttumattomuuden turvallisuuden tunteen.

Nyt on aika tehda kolmen munan kakkutaikina ja vajota tilaan, jossa mikään ei uhkaa, aurinko paistaa ja vaari lämmittää saunaa.


Päivä kerrallaan

Tämän kuluneen kuuukauden aikana minulle on tarjottu sairaslomaa (siis ennen leikkausta ihan vaan siksi, että varmaan ahdistaa) ja kirjoitettu reseptejä sekä masennusta että hetkellistä ahdistusta torjumaan. Ainoat pillerit, joitka lunastin, avittavat nukahtamista ja niitäkään en tarvitse enää säännöllisesti.

Kun pääsin alkujärkytyksestä ja leikkausta edeltävästä jännityksestä, olen voinut pään sisäisesti oikein hyvin. Ainoa ahdistus, joka oli hetkellisesti päällä, johtui pinkeästä olosta, joka on ihan normaalia turvotusta ja nesteen kerääntymistä. Helpotti heti, kun lääkäri sanoi, että kuuluu asiaan.

Tänään nyppäistiin toinen dreeni pois. Yksi jäljellä. Lisäksi pumpattiin rintalihaksen alle laitettuun kudosvenyttimeen lisää nestettä. Neljän pumppauskerran jälkeen minulla sitten on sopivasti venynyt rintalihas ja venyttimen tilalle laitetaan joko selästä tai vatsasta lihasta. Se tapahtuu, jos hyvin käy, syyskuussa. Jos huonommin, eli tulee säde- ja sytostaattihoidot, niin sitten joskus. Parin viikon päästä saan tietää, käykö hyvemmin vai huonommin.

Siihen saakka päivä kerrallaan. Sen jälkeen asia kerrallaan. Ei tämä masentumalla hoidu.


Huoh…

Aamulla irtosi yksi dreeneistä. Näyttää siltä, että tulee matka ensiapuun. MIksei koskaan mikään mene niiin kuin Kauniaisissa.

Onneksi ilma viileni, taivaansini muuttui mustaksi, kohta sataa ja ukkostaa.


Dreenikassin kantaminen jatkuu

Melko tasan viikko sitten heräsin tähän maailmaan. Ennen heräämistä näin kivoja unia, joten herätys aiheutti järkälemäisen paniikin. Se varmaan tyhjensi paniikkivarastoni, sillä viikko on ollut helppo. Sekä fyysisesti että henkisesti.

Dreenikassin kantaminen jatkuu ensi viikolle. Niistä piti päästä eroon kolmessa päivässä mutta enhän minä, verevä nainen, niin helpolla tietenkään päässyt. Tänään lääkäriin punkteerattavaksi, kun kainalossa tuntuva pingispallo alkaa muuttua pesäpalloksi. Pakko saada sitä pienemmäksi tai en mahdu ovista kulkemaan. Dreenit vetää mutta neste pakkaa silti kainaloon.

Vaan en minä valita. Dreenikassin kanssa elämiseen oppii. Pienessä keittiölssäni riittää, kun laitan sen keskelle lattiaa, piuhat riittää pyörimiseen ja kaikkeen oleelliseen yltämiseen.


Minun maailmani. Nyt.

Aikaa, sitä minulla on. Lukeminen vie ajatukset eri maailmaan. Mutta koko aikaa en jaksa olla eri maailmassa. Siksi pakenen sieltä hetkittäin Facebookiin ja blogeihin. Vain huomatakseni, että olen jälleen eri maailmassa. Kun muut viettävät kesää, iloitsevat matkoista ja vapaudesta, tunnen vain jomotuksen, joka todellistaa olemiseni reunat.

Minun maailmani koostuu nyt niistä pienistä unohduksen hetkistä, jolloin en muista tunnotonta selkää, kiristävää ja rumaa haavaa. Hetkistä, jolloin unohdan olla huolissani kaikesta.


Liikkeellä

Matkustin tänään bussilla ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Istuin ivapaikalle ihan siinä toivossa, että joku mummu tulisi hätistämään pois: ”Täällä ne vaan nuaret istuu invapaikoilla”. Harmi, ettei kukaan tullut, olisin niin tahtonut vetää dreenit esille.

Ei edes pihatalkoita. Kerrankin, kun olisi päässyt nauttimaan taloyhtiön yleisvahtimummun sanattomuudesta, niin ei mitään.


Kolmen päivän kokemuksella

Leikkauksen jälkeistä elämää on nyt takana kolme päivää. Nyt onkin siis aika antaa kokemuksen syvällä rintaäänellä käytännön vinkkejä, joilla pääsee elänän syrjästä kiinni. Minulle näitä ei annettu, joten oletan, että ei monelle muullekaan.

Keväällä, kun makoilin toimettomana olkavarsi sidottuna sängyssä, katselin aikani kuluksi TV-shoppia ja tilasin Genie Bra -rintaliivit. Tilatessani en aavistanut, että niille tulisi tällainen käyttö. Ovat nimittäin paremmat kuin älyttömän hyvät proteesiliivit. Proteesin voi pujottaa liivin taskuun ja vuori on hellää puuvillaa. Jos kokosi on 85 C ja paitasi ovat kokoa M, osta XXL-kokoiset liiivit, usko tai älä.

Etukäteen kannattaa kysyä riittävän monelta ihmiseltä, antaako sairaala matkamuistoksi proteesin. Älä usko ensimmäistä, äläkä vielä toistakaan. Varmista. Tampereella ei saa vaikka toisin sanottiin. Tilaa siis etukäteen Respectasta ensiproteesi. Pujota valmiiksi proteesi liiviin ja ota systeemi mukaan sairaalaan. Älä usko neuvoja, että voit sitten hankkia Syöpäsäätiöltä proteesin ja liivit. Sinulla ei ole voimia lähteä puolituisena hankkimaan proteesia. Ei todellakaan ole. Kun ne ovat valmiina, olet itsekin valmiimpi. Elämässä on ihan riittävästi vaikeuksia muutenkin leikkauksen jälkeen.

Liikkumista ulkona vaikeuttaa tietenkin suuresti myös dreenit, joita kantelet mukanasi viikon verran. Sairaalasta annetaan niitä varten valkoinen muovikassi, koska säästösyyt. Melko epätodellinen olo oli asioida apteekissa heti sairaalasta päästyä veripusseja täynnä oleva muovikassi kädessä, oksennus kurkunpäässä ja tuskanhiki otsalla. Dreenien kanniskeluun on ratkaisu: Marimekon yksihihnainen olkalaukku on oivallinan. Minulla sattui olemaan käyttämätön mustavalkoinen Clover, joka löysi paikkansa nyt. Kun hihnan virittää oikean pituiseksi, niin T-paidan alta pujahtavat letkut piiloutuvat nätisti kassiin. Sopivan kokoiseksi viritetty proteesi (siinä on vanua, jota voi lisätä ja poistaa koon mukaan) ja istuva liivi sallivat jopa rintojen välistä kulkevan olkalaukun hihnan.

Arpi, se arin kohta. Sekä fyysisesti että henkisesti. Älä pakota itseäsi katsomaan sitä. Katso vasta, kun siltä tuntuu. Ei ole mikään pakko kiduttaa itseään. Arpi on kuitenkin se, joka paranee helpoiten. Herkin alue on korvien välissä, joten vaali ja helli sitä.