Archive for kesäkuu, 2012

Rinta rottingilla kohti erilaista matkaa

Kävin juuri antamassa verinäytteen leikkausta varten. Myöhemmin soitan sovittuun aikaan Leiko-yksikköön ja ilmoitan tulevani.

Tarjosin työtoverittarille synttäri- ja läksiäisjuhlat. Mieli on iloinen, kiitollinen kaikesta myötätunnosta ja kevennyksistä mutta myös pelkoinen, jännittynyt, odottava, malttamaton ja utelias. Eikös tuommoisia koeta, kun ollaan lähdössä matkalle.

Eilen illalla jo katsoin päällepantavat varusteet valmiiksi. Laukkuun on pakattu irtorinta, toppi ja rintaliivit vaihtoehtoisina alusyläosina poislähdön vaikeuksia ajatellen. Lopetan syömisen ja juomisen tänään hyvissä ajoissa. Ajoissa nukkumaan.

Aamulla pujottelen pitkät, valkoiset painesukat jalkaan ennen kuin nousen sängystä, Tunnen itseni mummoksi vaikka ne ovat mallia stay-up. Sitten vain hampaiden pesu.

Huomenna aamukuudelta taksi vie valkosukkaisen, raitamekkoisen, peloissaan olevan naisen sairaalaan. Ajan hissillä viidenteen kerrokseen ja olen valmis. Toivottavasti antavat kunnon ilokaasulähdön.

Pidelkää huomenna peukkujannae. Jos mahdollista, myös hevosianne.


Ehjien ihmisten kaupunki

En voi käsittää, ettei tämän kokoisessa kaupungissa myydä rintaliivejä, joissa olisi tasku proteesille. Täällä sairastuu syöpään koko ajan satoja naisia, joilta leikataan rinta pois. He tarvitsevat liivit, joissa voi pitää proteesia. Täällä ei niitä myydä. Eikun myydään, Lindexissä. Mutta ei niitä voi laskea, koska niitä myydään vain teoriassa eli netissä, myyjä ei ollut koskaan kuullutkaan. Netin kautta tilatut eivät ehdi tähän hätään. Sitäpaitsi jokanainen tietää, että rintaliivejä ei osteta sovittamatta.

Kun aiemmin kyselin ensiproteesia, minulle sanottiin, että sairaala antaa. Sitten sanottiin, ettei oikeastaan tiedetä, annetaanko. Sitten sanottiin, ettei annakaan. Apuvälinekauppa Respecta oli luulossa, että sairaala antaa eikä heillä siksi ollut niitä myydä. Ystävällisesti tilasivat Oulusta saakka, koska Helsinki ja Turku eivät pidä varastossa, koska sairaala antaa. Miten kaikki ammattilaiset, jotka kohtaavat joka päivä meitä rintasyöpäläisiä, voivat olla noin kujalla?

Eihän se ulkonäkö ole tärkeintä mutta helpottaa kummasti elämää, kun nainen näyttää edes ulospäin normaalilta. En ymmärrä, miten sairaalta odotetaan niin paljon omatoimisuutta, soittelua, netin selailua ja kiertelyä kaupungilla. Mieluummin sen tekee silloin, kun vielä jaksaa. Ei enää leikkauksen jälkeen, kun dreenipussit roikkuvat kyljistä ja haavat vuotaa verta. Sekä kirjaimellisesti että henkisesti. En ymmärrä, miksi ihminen jätetään tässä vaiheessa ihan yksin.

Ehkäpä tässä on salajuoni. Ihminen tulee niin vihaiseksi siitä, että kukaan ei tiedä mistään mitään ja kaupoissa palvellaan vain ehjiä ihmisiä, että unohtaa pelätä tulevaisuutta. Jos näin on, niin juoni onnistui.


Masentavan ankea beessi möykky

Sain tänään ensiproteesini. Leikkaus konkretisoitui kirjaimellisesti käsin kosketeltavaksi. Proteesi ei ole todellakaan mikään päheä silikoni vaan masentavan ankea beessi möykky. Katson sitä lievää ahdistusta tuntien. Tuoko se on oleva naiseuteni pelastus lauantaista lähtien.

Ei ole häävi.


Ennen ja jälkeen

Työtoverittaret itkettivät ihmistä tänään yllättämällä kuoharipullolla ja lahjakortilla Marimekkoon. Nämä ihanat ihmiset olivat kuunnelleet tarkalla korvalla, kun olen huokaillut sellaisen vaatteen perään, jolla voisin peittää epämääräiset muodot leikkauksen jälkeen. Ylisöpöjä työkavereita minulla.

Valokuvia katsoessani huomaan nykyisin ajattelevani vain, että tuo otettiin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Tai että enpä tuossakaan tiennyt, että sisälläni jäystää syöpä. Valokuvat ovat minulle kuin sisustusohjelmien ennen ja jälkeen -kuvat. Mutta koska sisustusohjelmissa jälkeen-kuvissa kaikki on aina paremmin, niin olenkin päättänyt, että nyt alkaa minun parempi elämäni. Sen kunniaksi menen tänään ostamaan Kaste-mekon.


Näillä airoilla nyt

No niin. Tänään selvisi, että pääsen leikkauspöydälle ensi viikon perjantaina. Eli asiani hyvin ovat nyt. Ihminen selviää lähes mistä tahansa, kun vain huomaa kaikki ne positiiviset ja hyvät asiat, jotka ovat tässä ja nyt. Ehkä huomennakin.

Minulla on aivan mahtava tuki läheisimmässä ihmisessä. Ystävät ja työkaverit ovat ihania. Olen ihan liikuttunut kaikesta siitä myötäelämisestä, jota olen saanut kokea. Olen hämmentynyt siitä, miten viisaita, lämpimiä ja välittäviä ystäväni ja työtoverini ja te kaikki täällä olette. Olette olleet minulle uskomaton tuki ja voimavara.

Tunnen itseni niin monella tavalla etuoikeutetuksi. Jospa tässä onkin vastaus niihin miksi-kysymyksiini. Opin, miten hyviä ihmisiä minulla on ollut onni ja etuoikeus tuntea. Kiitos.


Kun kohtaa pahimman pelkonsa

Kotikotona meillä asui vuokralla yläkerrassa nuoripari. Rouva oli niin nuori, että oli tarvinnut presidentin luvan päästäkseen naimisiin. Niin minulle kerrottiin, tiedä sitten. Heille syntyi poika ja hetikohta sen jälkeen nuori rouva sai tietää sairastavansa rintasyöpää. Hän kuoli melko pian sen jälkeen. Muistan aina, miten järkyttynyt tuore isä oli hautajaisissa pieni vauva sylissään. Siitä asti olen pelännyt rintasyöpää. Enemmän kuin mitään. Koskaan.

Kun ensimmäisen kerran sairastuin syöpään, olin varma, että sairastuin juuri siksi, että pelkäsin sitä. Jostain syystä olin varma, että pelko toteutti itsensä.

Nyt kun elän pelkoani toista kertaa, on olo kuin pyörremyrskyssä. Ensin myrsky sieppasi minut ja pyöritti pari kuukautta. Juuri kun pääsin keskipisteen suvantoon viime perjantaina, kun dreenit poistettiin ja olo oli toiveikas, jouduin uudestaan pyörteeseen. Jostain lapsellisesta syystä oletin, että vaikka näen myrskyn ympärilläni, en muka joutuisi siihen enää. Vaan ei

Elokuussa alkaa sytostaattihoidot.


Kysymyksiä ilman vastauksia

Olisikohan helpompaa, jos olisi uskovainen. Silloin voisi vaan ajatella, että minua rangaistaan tällä taudilla nyt jostain tekemisistäni. Jos olisi uskovainen, ajattelisi ehkä, että on ansainnut rangaistuksensa eikä kyselisi, että miksi. Miksi minä.

Tosin.

Eikö uskossakin ole tuomioistuimia, joissa asioita voi kyseenalaistaa? Vai kaikkiko pitää hyväksyä lempeästi hymyillen? Kääntää toinenkin poski (tai tässä tapauksessa tissi)? Että lyö. Lyö toisenkin kerran. Lyö nyt, lyö niin, että opin. Kunhan kerrot, mitä minun pitää tällä kertaa oppia.

MIksi juuri nyt, kun kaikki oli niin hyvin?

Sain kutsun plastiikkakirurgian polille maanantaille ja leikkausta varten esitietolomakkeen täytettäväksi. Tästä se lähtee.


Rattaissa

Tänään olo on kuin vanhalla vappupallolla, joka juuri ja juuri vielä sinnittelee lattiatason yläpuolella. Naru vekkiytyneenä lattialle. Pienikin tuulenvire heilauttaa nuokkuvaa, tyhjää kuorta. Siinä se kenottaa. Odottelee lopullista nuokahtamista.

Nyt en jaksa mitään. En jaksa lähteä ulos. En jaksa syödä. En jaksa ajatella. Odotan vain tuulenvirettä, joka heilauttaisi tyhjää kuortani. Johonkin suuntaan.

Olen nyt rattaissa. Maanantaina pääsen polille.


Mitä sanoa syöpään sairastuneelle

Vakava sairaus tekee ihmisestä sellaisen, että se käy hermonpäillään. Se on niin herkkä, että kun se yrittää pudotella syöpä-sanan kirjaimia suustaan, se alkaa itkeä viimeistään y:n kohdalla. Luultavasti se alkaa itkeä jo ajatuksesta, että kohta sanoo sen. Se haluaa kuitenkin sanoa ystävilleen sen, koska se kaipaa tukea ja lohtua. Jos kohdallesi osuu siis ystävä, joka kertoo sinulle sairastuneensa syöpään, muista ihan ensimmäiseksi, että hän pitää sinua ystävänä, jolle voi kertoa.

Aluksi ajattelet, että et osaa sanoa oikeita sanoja. Unohda. Ei tarvitse sanoa oikeita sanoja, kunhan sanot sen, mitä sanotkin tai olet sanomatta, aidosti. Ole aito. Sairas vaistoaa heti, jos et ole.

Sinun ei tarvitse sanoa mitään, jos luontevasti et juuri sillä hetkellä osaa. Ota vaikka kädestä kiinni, halaa, ota hartioista kiinni.

Kuuntele. Älä keskeytä ainakaan kertomalla omista vielä kauheammista kokemuksistasi.

Etene hänen ehdoillaan. Jos hän ei halua puhua, niin älä kysy. Jos hän haluaa puhua, kuuntele.

Katso silmiin, mitä sanotkin tai teet.

Tässä vaiheessa sairastunut joka tapauksessa itkee. Anna nenäliina, jos löytyy. Anna aikaa. Pidä hänestä kiinni, kunnes itku hellittää. Pyyhkäise kyyneleet poskilta. Luultavasti se alkaa itkeä yhä vuolaammin, koska lohdulla on sellainen vaikutus. Älä välitä siitä.

Ole läsnä. Se riittää.


Luopumissurutyötä

Nämä kuluneet kaksi viikkoa siitä, kun taivas alkoi pudota niskaan, tuntuvat kolmelta vuodelta. Ihmisen pää on oivallisesti suunniteltu. Kun on sukellettava mustaan veteen, siihen sitten sopeutuu siinä ajassa kuin annettu on. Kun vaihtoehtoja ei ole. Kaikki muu väistyy ja tilaa jää juuri niin paljon kuin sitä tarvitaan. Ihminen kestää sen, minkä kestää ja loput valuvat kuin vesilinnun selästä kesäsade.

Raskaana olevat näkevät vain isoja mahoja. Rakastuneet näkevät rakastuneita pareja kaikkialla. Rintasyöpään sairastunut näkee tissejä joka puolella. Uutistenlukijan, meteorologin, aamuteeveen sohvalla istuvan asiantuntijan, kadulla vastaan tulevan satunnaisen ohikulkijan, kokouksessa pöydän päässä istuvan puheenjohtajan ja kaupan kassan puheista, kasvoista ja sanomasta en kuule mitään. Näen vain niiden rinnat. Niidenkin, joilla ei rintoja ole. Kysykää minulta kenen tahansa tisseistä, voin kertoa millaiset ne on.

Älkää siis katsoko karsaasti sitä naista, joka tuijottaa tissejä. Sillä voi olla rintasyöpä ja se tekee luopumissurutyötä.