Viimeisimmät

Kohtaamisia 28

Mira oli ollut epämääräisen ahdistunut jo pitkään kotonaan. Hän tiesi kyllä, mikä vaivasi: tekemättömät työt, vaatteita ja tavaroita pursuavat komerot, epämääräiset kellaritavarat, joita hän oli hillonnut siellä jo vuosia. Raivaamisen kylkeen kiinni iskeminen ahdisti. Osin pelottikin. Miten hän uskaltaisi heittää pois lahjaksi saamiaan tavaroita, joita oli inhonnut alusta saakka. Sitäkin yhtä rumaa pöytälamppua, jonka oli saanut äidiltään, Mira inhosi niin, että oli maalannut sen mustaksi. Tosin se ei siitä parantunut, kylkeen poltettu poron kuva näkyi edelleen.

Yhtenä päivänä Mira sitten päätti lopettaa ahdistuksensa ja alkoi järjestelmällisesti raivata tavaraa pois. Roskiin, Uffelle, kavereille, myyntiin. Ihan mihin tahansa, kunhan se olisi pois häneltä. Hämmästyttävän helppo oli lopulta sitten kuitenkin luopua siitä äidiltä saadusta lampustakin, jonka hän velvollisuudentunnossaan aina oli ottanut esille äidin tullessa tarkastuskäynnilleen. Mira muisti yhtäkkiä, että äitihän on tulossa käymään. Mutta lamppu oli jo jonkun muun ilona, sillä hän oli lahjoittanut sen seurakunnan kirpparille. Olkoon, ajatteli Mira. Hän sanoo, että se meni rikki.

Mira oli henkisesti valmistautunut äidin tuloon viikon. Selitystä rikki menneestä lampusta hän epäili itsekin. Miten sellainen jykevätekoinen lamppu muka rikki voi mennä. No, ei sen väliä. Mennyt mikä mennyt. Tiistai-iltana äiti soitti ovikelloa sovittuun aikaan. Mira avasi oven valmiina selittämään, miksei se lamppu ollut enää eteisen pöydällä. Äiti oli kuitenkin niin innoissaan, ettei normaaliin tapaansa alkanut heti huomautella asioista. Äiti riisui päällystakkinsa eteisen naulakkoon ja alkoi kaivaa kassiaan. Samalla hän selitti tohkeissaan, kuinka oli bussia odottaessaan päättänyt poiketa kirpputorilla.

Kassin pohjalta äiti kaivoi löytönsä ja innosta hehkuen ojensi aarteen Miralle: ”Katohan sie, mitä mie löysin. Mie ostin tään, ku tää sopii nii hyvin pariks sen miun siulle sillon viis vuotta sitt antamaan lamppuun. Tää nyt on kyl tämmöin musta mut muute samallain. Tää musta onkii kyl hienomp. Sie voisitkii vaik maalaa sen vanhankin lampun mustaks. Olis sit samallaisii.”

 

 

Kohtaamisia 27

Mira hyppäsi pyöränsä selkään hyvillä mielin. Syyskuun iltapäiväksi keli oli mainio. Kymmenen kilometrin kotimatka taittuisi kevyesti. Mira oli alkukesästä ostanut uuden pyörän ja nautti jokaisesta polkaisusta. Pyörällä pääsi lujaa. Joskus Miraa pelotti, miten lujaa. Matka taittui mukavasti sivukatuja ja oikoteitä pitkin. Matkan varrella oleva jäähallin parkkipaikka oli remontissa ja paikka piti kiertää ylittämällä rotvallin reuna samalla varoen pihasta tulevia autoja ja takaa nopeammin ajavia pyöriä.

Yhtäkkiä Mira oli maassa. Hän ei yhtään tajunnut, miksi hän kaatui tai miten. Ensimmäinen ajatus oli, etteihän pyörä vaurioitunut. Ja toinen, etteihän vaan kukaan nähnyt. Huvittavaa, ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, oliko joku nähnyt. Se oli taas näitä outoja naisellisia reaktioita. Ajattelikohan miehet niin. Mira hyppäsi takaisin pyörän selkään ja jatkoi matkaa. Hiukan hänellä oli hutera olo. Mira yritti muistella, mitä oli tapahtunut mutta ei oikein tajunnut, missä tarkalleen oli kaatunut. Ja miten. Miksi. Hän katsoi kättään. Rystyset ja kämmenselkä olivat veressä. Hän koetti kypäräänsä. Se oli karhea ja siinä oli lommo. Luojan kiitos kypärästä. Hän muisti lentäneensä sarvien yli asfalttiin. Mutta miksi hänellä oli oikean käden rystyset verissä ja kypärän vasemmalla puolella oli lommo.

Yhtäkkiä hän muisti, että puhelin oli ollut repun sivutaskussa ja pysähtyi tarkistamaan. Ei sivutaskussa, ei repussa. Puhelimen oli täytynyt pudota kaatuessa. Mira käänsi pyöränsä ja lähti paniikissa polkemaan takaisin. Hän muisteli, oliko kaatunut jäähallin parkkipaikalla vai siinä tiellä vai oliko pyörä kantannut rotvallin reunaan. Kaatumisesta oli jo kulunut ehkä vartti. Paniikki nosti päätään. Mitä jos joku jo oli poiminut puhelimen. Mira jo laskeskeli, onko hänellä varaa uuteen. Ison loven se tekisi.

Prisman valoissa Miraa hermostutti seisoa, sillä jokainen minuutti tuntui juuri siltä minuutilta, jolloin joku löytäisi puhelimen ja veisi mennessään. Tien toisella puolen oli valoissa mies pyörän selässä ja näpräsi puhelinta. Mira katsoi, että siinä oli musta kuori ja punaista vilahti, kun mies taittoi kannen ja laittoi puhelimen taskuunsa. Miran puhelimen kotelo oli musta ja kannen sisäpuoli punainen. Eihän vaan…

Mira päätti odottaa valojen vaihtumista ja kysäistä mieheltä, oliko hän mahdollisesti löytänyt puhelimen äsken. Miraa hermostutti, miten hän kysyisi, että mies ei ymmärtäisi väärin. Mitä, jos mies sanoisi, että ei. Miten hän pyytäisi näyttämään sitä punamustaa puhelinta. Valot vaihtuivat, Mira odotti. Kun mies oli kohdalla, Mira viittoili ja sanoi: ”Hei, hei, pysähtyisitkö.” Mies jatkoi  matkaa mutta pysähtyi kuitenkin pienen matkan päähän. Kyllä, itse asiassa hän oli löytänyt. Mies oli huomannut puhelimen asfaltilla juuri, kun auto oli ajanut sen yli. Mutta puhelin oli kunnossa.

Ja Mira oli kunnossa.  Molemmat hiukan raapaleilla mutta elossa. Mira kosketti olkapäätään. Ihan kuin joku olisi sipaissut. Enkelikö se siinä. Tai ehkä hän vaan oli ihan sekaisin. Eikös ihmiset saaneet aivotärähdyksiä, kun pää osuu asfalttiin.

Kohtaamisia 26

Itsensä kohtaaminen, osa 1.

Olen keksinyt toimivan dieetin. Hanki tauti. Nykyisin hyvin helppoa ja tämä vallitseva toimii erittäin hyvin. Dieetti sopii erityisen hyvin ihmisille, joiden tekee aina mieli kaikkea, kun ei täsmälleen tiedä, mitä tekee mieli ja jos tietää, niin sitä sitten syödään kaksin käsin. Dieetin eli taudin alkuvaiheessa, vielä kun jaksat liikkua, vaeltele kaupassa ja yritä keksiä, mitä tekisi mieli. Se on vaikeaa, koska yleensä keksimisen ongelmaa ei ole. Mutta selätä tilanne ostamalla varmoja, kuten juustoa, banaania, irtokarkkeja, jotain itämaista tulista, suklaata, kermavaahtoa, kermajugurttia.

Seuraa ratkaiseva vaihe. On eritääin tärkeää osata ajoittaa tämä oikein. Taudin eli dieetin siinä vaiheessa, kun kurkku on niin kipeä, ettei pysty nielemään, syö se tulinen kanakeitto. Oksenna, koska se maistuu kummalliselle. Ole tarkkana. Kummallisuus pitää ottaa huomioon. Seuraavaksi syö banaani, koska tautilaisen eli dieettiläisen pitää kuitenkin jotain syödä. Huomaa, miten sen rakenne suussa on outo ja se ei maistu millekään, paitsi ehkä vähän oudolle. Ota sitten juustoa siivu. Sama tunne, ei maistu miltään mutta tuntuu iljettävältä. Toista tämä kaikkien niiden ruokien kohdalla, joita olet aina kaksin käsin hotkinut (joita toivottavasti ensivaiheessa jaksoit kaupasta kantaa eli kiinnitä ensivaiheeseen myös huomiota). Tunnustele erityisesti, miten inhalta rasvaiset ainekset suussa tuntuvat, kuin etanaa ja iilimatoa nielisi.

Kas näin olet hankkinut loppuiäksi kammon suklaata, juustoa, banaania, irtokarkkeja, kermajugurttia, kermavaahtoa ja tulista ruokaa kohtaan.

Mutta älä vaaranna pekonia ja toffeeta. Nyt ei ole se hetki, kun vaarannetaan se tärkein: lohturuuat. Tunne siis itsesi.

Kohtaamisia 25

Entinen kantabaari loimotteli jouluvalojaan sateen harmentamassa illassa. Pena oli muuttanut niiltä kulmilta pois pari vuotta sitten. Miten miehen askel olikin tänne saakka nyt kantanut. Nostalgia? Muistot? Ehkäpä. Uteliaisuus? Sen syvällisempiä miettimättä Pena avasi tutun oven, pyyhkäisi huurtuvia silmälasejaan paidan helmaan ja tervehti tuttua baarin pitäjää. Outo ääni vastasi. Oudolla murteella. Pena laittoi lasit nenälleen ja huomasi, että tiskin takana ei ollutkaan enää tuttu mies. Outo murre ojensi kättään ja tervehti: ”Iikka, terve. Melekone ilima.”

Pena nyökkäsi hämillään Karhu-hanaa kohti ja kaivoi rahapussin esiin. Iikka jutteli kuin vanhalle tutulle. Hyvä tyyppi, ajatteli Pena. Samassa sisään astui huohottaen vanhempi nainen. Hän pudisteli sadepisarat harteiltaan, katseli ympärilleen ja sanoi, ettei ole käynyt täällä sataan vuoteen ja heti on mies vaihtunut tiskin takana. Ovi tempaistiin taas auki ja ennen kuin tulija oli ehtinyt katsettaan nostaa, huudahti nainen: ”Atte. Jumalauta. Pitkästä aikaa.”

Mies voi jättää kaupunginosan. Toinen voi lähteä eläkkeelle. Kolmas voi tulla outona Oulusta. Neljäs olla poissa sata vuotta. Viides olla poissa koko naisen aikuiselämän. Ja yhtäkkiä kaikki on kohdillaan. Pena muisti, miksi hän tästä baarista oli pitänyt.

Kohtaamisia 24

Naapurissa oli ollut hiljaista pitkän aikaa. En muista, milloin hiljaisuus oli alkanut. Milloin mahdoin nähdä Peten tai Marin viimeksi. Niin vähän sitä kiinnittää huomiota naapureihin. Kesällä Pete vielä moikkaili pubista tullessaan. Yksin se useimmiten liikkui, Mari kun oli aina yliopistolla. Väitöskirja.

Peten auto oli vain satunnaisesti paikallaan, oman autopaikkani vieressä. Itse asiassa hyvin harvoin se siinä enää oli. Oliko enää lainkaan.

Tajusin kaiken vasta eilen, kun ulko-ovellamme odotti invataksi. Hissistä tuli Pete pyörätuolissa. Mari työnsi. Ilman Maria en olisi tuntenut miestä Peteksi. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, olemus jäätynyt. Kaikki, minkä olin ennen tuntenut, oli hänessä mutta kuitenkaan ei ollut. Katse, joka aina ennen pysähtyi silmiin, oli hänessä mutta sen takana ei ollut enää ketään.

Tänään alakerrassa on asuntonäyttö.

Kohtaamisia 23

Ensimmäistä lauantai-iltaansa auki oleva kulttuurikapakka oli vetänyt ahtaan tilansa täyteen väkeä. Yleisön yleisilme oli boheemi. Rastoja, pitkiä hiuksia, partoja, retromekkoja ja paljon yritystä näyttää kultturellilta, sillä oikealla, omanlaisellaan välinpitämättömällä tavalla. Ikään kuin ei olisi kiinnitetty lainkaan huomiota ulkoasuun mutta kuitenkin niin, että asulla viestitään kuulumista tiettyyn genreen.

Pienessä ikkunanvieripöydässä istui kolme nuorta: kaksi poikaa ja tyttö. Seurueeseen ei olisi kiinnittänyt huomiota, ellei tyttö olisi ollut poikkeuksellisen kaunis ja jotenkin muuhun yleisöön istumaton. Tytöllä oli huomiota herättävän kaunis vartalo, jonka naiselliset muodot oli anteliaasti esillä. Hopeisena kimalteleva pikkumekko ei ollut samasta kirpputoripöydästä kuin muun yleisön vaatetus. Tytön pöytäseurueen pojat eivät saaneet katsettaan irti tytöstä.

Keskustelu pöydässä kävi kiihkeänä. Siinä käsiteltiin pakolaispolitiikka, Pariisin terrori-isku, uusiutumattomat luonnonvarat ja Schengenin sopimus. Pojat yrittivät kovasti olla tytön kanssa samaa mieltä, vaikka tytön mielipiteet kuulostivatkin olevan eri maailmasta. Koskapa kauniin tytön mielipiteitä kyseenalaistettaisiin, etenkään, jos mielipiteitä alleviivaa poikkeuksellisen hyvin muotoutunut povi.

Lopulta toinen pojista nosti kädet pystyyn: ”Heiheihei, mä luovutan. Nyt sä nimittäin kuulostat kyllä ihan perussuomalaiselta. Mutta ei se mitään. Ilmota vaan, kun sä haluut lapsen, niin mä voin tulla tekeen.”

Kohtaamisia 22

Baarin ilman olisi voinut kantaa paloina pihalle. Vuosien takaisten poltettujen sätkien tunkkainen haju oli niittautunut kuluneisiin loosseihin, kokolattiamattoon ja haalistuneisiin verhoihin kuin iilimato rantakiveen. Ulko-ovi haukkasi kirpeää syysilmaa harvakseltaan tehden sankeaan sisäilmaan pieniä pälviä. Oli tiistai, puoliyö. Tiskin takana notkui elämäänsä aivan liian kauan sitten kyllästynyt Pirjo. Hän tunsi asiakkaansa ja kun Vallu rymisti sisään, Pirjo tiesi täyttää jo tuopin valmiiksi.

Vallu kierrätti katsettaan pöydissä. Kanta-asiakkaat olivat kyllästyneet Vallun tarinoihin ja olivat olevinaan kuin eivät huomaisi hakeutuvaa katsetta. Ilahtuneena Vallu huomasi nurkkapöydässä uuden kasvon. Hän ajatteli, että siellä taas joku rappiokulttuurin haistelija on tullut elämäänsä erilaisuutta hakemaan mutta mitä väliä, Vallu kaipasi nyt yleisöä.

– Onks täss vapaata?

Vallu asetteli vastausta odottamatta rotsinsa naulaan, sipaisi rasvaista tukkaansa pari kertaa ja kohenteli silmälasejaan. Muutama siemaus ja nautinnollinen ähkäisy. Vallu veti hitaasti hihojaan kyynärpäihin ja asetteli käsivartensa huolellisesti pöydälle. Katse tiiviisti vastapäätä istuvassa naisessa Vallu koukisti rimpulaa käsivarttaan ja pullisti olematonta hauista.

– Kato! Näätkö? Tällaset lihakset tulee vaan, kun joutuu pienestä asti kalastamaan ja metsästämään pysyäkseen hengissä.

Elämä Kalliossa on taistelua elämästä. Ja naisista.

Kohtaamisia 21

Mira ei nähnyt aluksi mitään. Aamun tihkusade oli kastellut silmälasit ja lämmin sisäilma täydensi olotilan huurruttamalla lasit umpeen. Miralla ei tietenkään ollut paperinenäliinoja matkassa, joten hän pyyhki lasit puseron helmaan. Vasta saatuaan lasit takaisin päähänsä, hän huomasi, että seminaarihuone oli vain puolillaan. Mira inhosi näitä tilaisuuksia. Ohjelmassa luki jotain workshopeista. Jos mikä, niin workshop sai Miran voimaan pahoin. Hän oli salaa mielessään toivonut, että paikalla olisi paljon väkeä. Silloin olisi ollut helpompi sulautua joukkoon. Ennen workshoppeja ehkä olisi kehdannut vaan häipyä. Mutta nyt. Nyt näytti siltä, että päivästä tulisi tuskaa.

– No niin. Ja sitten tähän alkuun kaikki osanottajat voisivat esitellä itsensä. Kertokaa vähän, keitä olette, mistä tulette, mitä varten olette täällä ja mitä odotatte päivältä. Ottakaa kuitenkin kahvia ja pullaa tuosta sivupöydältä.

EIIIIh! Ei esittelyä, Mira voihkaisi puoliääneen. Enemmän kuin workshoppeja, hän inhosi näitä teennäisiä alkuaktiviteettejä. Aaargh. Häneltä menisi taas koko aika oman vuoron jännittämiseen eikä hän kuulisi kenenkään nimeä tai mitä ne sanoo. Enää hän ei kehtaa edes liueta paikalta. Jos vetoaisi äkilliseen pahoinvointiin. Mikä ei edes olisi valhe. Ja mitä järkeä oli tässä pullakahvitarjoilussa. Toisessa kädessä kahvikuppia ja toisessa pullalautasta tasapainotellen Mira haki paikkaa takarivistä toivoen, että ehkä sittenkin voisi vielä paeta.

Kohta olisi Miran vuoro eikä hän tiennyt, mitä sanoisi. Näyttivät nousevan seisomaan esittäytyessään. Sekin vielä. Keskittyminen meni nyt siihen, että hän mietti, kuka on ja mihin laittaisi esittelyn ajaksi kupin ja lautasen. Olen Mira ja tulin tänne, koska pomo sanoi, että mun pitää tulla. Ei niin voi sanoa. MITÄ MÄ SANON! Mitä toi edellinen tossa puhuu. Kaikki nauraa. Se on nokkela. Pitääkö munkin olla nokkela. Sanoa jotain, öh, hauskaa. En minä osaa tätä. Nyt oli enää kaksi tyyppiä ennen häntä eikä vieläkään tiennyt, mitä sanoa.

Mira vilkaisi sivusilmällä vierustoveriaan, joka itsevarmuutta uhkuen odotti vuoroaan. Mutta ensin olisi Miran vuoro. Nainen suoristi kalliin näköistä valkoista jakkupukuaan, nosti polven toisen päälle niin, että korkokengän punainen pohja vilahti. Mira veti omia kuraantuneita talvikenkiään tuolin alle piiloon ja katui villapaitavalintaansa. Ei kai nyt helvetti tämmöseen paikkaa pukeutua pitänyt. No kohta se varmaan sanoo, että se on joku Solveig von Aftonbladet-Zibbendaler ja on Financial Information Dissemination Officer Belgiassa. Miran päässä jyskytti. Hänen vuoronsa olisi ihan kohta. NYT.

Juuri, kun Mira oli nousemassa pystyyn ja avaamassa suutaan, häneltä pääsi hikka, kädessä ollut kahvimuki putosi vieressä istuvan naisen syliin, kuuma kahvi roiskui naisen valkoiselle hameelle ja punapohjaisille kengille. Mira teki vaistomaisen väistöliikkeen ja kaatoi tuolin. Tuolia väistäessään hän potkaisi vierustoverin kalliin nupukkikäsilaukun kahvilätäkköön.

Mira syöksyi ulos. Sulkeutuvan oven ääni melkein peitti vieruskaverin raivokkaan kiroilun. Ei kuulosta yhtään suulveigilta, kovasti ärräpitoinen nimi, ajatteli Mira hymyillen.

 

Kohtaamisia 20

Riitta muisti, kuinka viimeisenä työpäivänään, entisessä elämässä, oli katsellut työhuoneensa ikkunasta näkyvää mustaa parkkipaikkaa. Maisema oli ollut tuttu mutta silti sinä päivänä erilainen. Sitä tunnetta hän ei ollut osannut koskaan kuvitella kokevansa. Niitä tunteita, joita ne viimeiset kuusi kuukautta aiheuttivat. Hän oli nähnyt vain mustaa ulkona, mustaa sisällä, mustaa mielessä. Pelkkää mustaa. Riitta oli istunut tyhjyyttään kumisevassa toimistossa, jonka huoneet olivat enää vain kaikuvia seiniä. Tyhjiä ihmisistä, tyhjiä huonekaluista, tyhjiä tunteista. Mutta muistoja, niitä siellä oli ollut.

Silmäkulmasta pusertui kyynel. Heidän tiiminsä oli kokenut yhdessä niin paljon: viisi lasta oli synnytetty, oli kohdattu lasten ripulit, koulukiusaamiset, murrosiät, valmistumiset. Oli vietetty useita kymmenvuotisjuhlia, lakkiaisia, häitä, hautajaisia, eläköitymisiä, avioliittoja, eroja. Oli itketty, naurettu, otettu osaa, surtu, iloittu. Oli eletty. Viimeisenä päivänä tuntui, että se kaikki jäi sinne. Kaikki oli ollut juuri silloin, siinä. Eikä silti mitään.

Riitalle olisi kahden kuukauden kuluttua tullut 30 vuotta täyteen siinä työssä. Hänen viimeinen työpäivänsä oli ollut tiistai. Jouluaaton aatto. Hän oli muistellut aiempia jouluja, jolloin johto oli tuonut kukkia, käynyt kättelemässä, asiakkaat lahjoja, tiernapojat laulamassa. Viimeisenä jouluna ei mitään. Ei mitään. Viidentuhannen työntekijän yritys ja kukaan ei muistanut, että se osasto lakkaa olemasta. Päivän mittaan Riitta oli ajatellut koko ajan tekevänsä viimeisen kerran asioita. Viimeisen kerran he olivat yhdessä juoneet kahvia. Pomo oli heittänyt kahvitunnin jälkeen roskiin mukin, jossa luki Pomo. Viimeisen kerran he olivat yhdessä nauraneet. Ja itkeneet.

Riitta muisti katsoneensa työhuonettaan haikeana. Huonetta, josta hän aikanaan oli kuvitellut lähtevänsä eläkkeelle. Hän oli katsonut muistoja vielä kerran silmästä silmään. Jonkun muun tavarat tuotaisiin siihen. Jonkun muun muistot tulisivat pyyhkäisemään hänen muistonsa. Hän oli ollut viimeinen. Hänen tehtäväkseen oli jäänyt valojen sammuttaminen. Kahden vuoden päästä kukaan ei muistaisi hänen osastonsa siellä koskaan olleenkaan.

Riitta huokaisi syvään ja käänsi katseensa uuden työhuoneen ikkunaan. Vastapäätä näkyi vain harmaata betoniseinää. Jos oikein kurkottaisi, niin saattaisi nähdä vilahduksen taivasta. Riitta kurkotti. Se oli tänään kirkkaan sininen. Aurinko paistoi.

Kohtaamisia 19

Riitta katseli uutta työhuonettaan ja tunsi ahdistuksen kiristävän otettaan rinnasta. Olihan siellä pöytä ja tuoli ja hyllyjä. Kauniskin se oli. Mutta pieni. Lähes puolta pienempi kuin entisessä paikassa. Parempi oli vaan nyt olla ajattelematta liikaa. Olihan hänellä sentään työ. Moni muu on ulkoistettu sanan varsinaisessa merkityksessä. Tietokonekin siellä oli, huoneen edelliseltä haltijalta. Tai oikeastaan sitä edelliseltä. Mutta ei hän sitä käyttää voinut, koska hänellä ei ollut tunnuksia, joilla kirjautua sisään. Tunnukset saadakseen olisi pitänyt hakea intrasta täytettävä lomake mutta sinne pääsi vain, jos oli tunnukset, jotka sai, kun täytt …

Niin ja puhelin. Olihan siellä puhelinkin. Riitta ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa sille 70-lukua henkivälle mummon aluspaidan väriselle puhelimelle. Sellaisia oli enää vanhoissa amerikkalaisissa valmiiksi nauretuissa toimistosketseissä, joissa johtajan huoneen edessä istuva sihteeri kertoo sisäpuhelimeen, että täällä olisi johtajalle vieras. Lyhytvalinnoissa oli valmiiksi numerot kolmeen jo kuopattuun yksikköön. Eikun neljään, Riitan oma entinen yksikkö oli siinä neljäntenä. Ja joku Janne.

Kahvihuoneessa uusi pomo esitteli talon tapoja. Avasi mikroaaltouunin luukun ja näytti, että tässä on mikro. Sitä saa käyttää. Sitten se avasi jääkaapin oven ja sanoi, että täällä voit säilyttää eväitä. Riitta nyökkäili ja yritti nieleskellä kahviaan. Sitten pomo napautti kämmenellään astianpesukonetta ja sanoi, että tässä on astianpesukone mutta sitä ei käytetä. Jokainen pesee omat astiansa. Ja kalaa ei saa syödä. Eikä kaurapuuroa. Ne haisee, sanoi pomo. Riitta hörppäsi kahvinsa loppuun, kieltäytyi kuivasta pullasiivusta kolmannen kerran ja nousi. Onneksi tuli edes oma muki mukaan.

Jonain päivänä pidän tätä ihan normaalina työpaikkana, Riitta ajatteli ja pesi kahvimukinsa.